KAHDESTOISTA LUKU
Kuolemaan tuomittuna
Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni, mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut. Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.
Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.
Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.
"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."
Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.
"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.
"Ken puhuu?" kysyin.
"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki ikinä on koristanut."
"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."
"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."
"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku", sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat toiveet kuolla nälkään ja janoon."
"Missä olemme?"
"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi karkuun ollessaan melkein käsissämme."
Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän kuiskasi:
"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko järjestelmän perin pohjin.
"— Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.
"— Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka auttaa meidät karkuun?"
Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä varovasti.
"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."
Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa, etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.
"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."
Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni. Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa paikassa kuin Issuksen luolat olivat.
Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.
Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin — vähän toista metriä, pehmeälle hiekkapohjalle.
Nuorukainen tuli perästäni.
"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun paikoilleen."
Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä, ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.
"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat Omeania."
Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään, juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman taikauskomuurin suojassa.
Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.
Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.
Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti. Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?
Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.
"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin, näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.
Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.
Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.
Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.
Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita, kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita. Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.
Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi hän minulle paperilapun.
"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.
Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:
"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki, jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista. Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.
Issus uhattu. Joudu!
Zithad."
"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä pian unohda."
"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku", sanoin.
"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät", vastasi hän.
Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja. Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä, se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.
Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.
"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin nuorukaiselta.
"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies", vastasi hän.
"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?"
"Yersted."
Löysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:
"Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!
Yersted."
"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se tepsii!"
"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä on aseita?"
"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne", vastasin.
"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen aseettomina ensisyntyisten käsiin?"
"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."
"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."
Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja vahtimiesten datorin majapaikalle.
Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.
Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa ilmeisesti epäillen.
"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.
"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.
Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut. Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma onnistui.
"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."
"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä suurimman osan."
Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen ensisyntyisten vankina.