KOLMASTOISTA LUKU
Vapautta kohti
Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui, niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.
"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."
"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin. "Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin sopivassa tilaisuudessa."
"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen. "Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."
"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä", vastasin.
"Yö on pian käsissä", huomautti Xodar. "Miten minä voin olla avuksi?"
"Osaatko uida?" kysyin.
"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan kuin Xodar", vastasi hän.
"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole nähneet järveä, jokea tahi merta."
"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?" kysyi Xodar.
"Niin."
"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa. Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta vaihtuvasta ilmeestä."
"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."
"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet. Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole ollut aavistusta sen olemassaolosta.
"— Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko sivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä, saarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja unohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja lähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin varallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.
"— Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena kokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät heiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä ulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen prinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset ja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät kykene luomaan.
"— Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on rikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä, sillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää kauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki kaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin kansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään kuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme kyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista heistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia miespolvia."
"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi vapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan tuhatvuotisina tai aikaisemminkin?" kysyin.
"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin ensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan sovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten oppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan tehnyt."
Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa. Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen Marsin sikeään uneen.
Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi sulkeutui hänen jäljessään — olimme yksin aamuun saakka.
Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia, risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle, joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen. Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen oli todellakaan tarpeen?
Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle näkemiäni aluksia.
"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan." Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli. Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla heliumilaisten kanssa.
Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.
Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.
Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."
Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet vierelleni seinän harjalle.
"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt", sanoin.
Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun meillä on enemmän aikaa."
Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.
Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko maailma vastassamme — piintyneen taikauskon valta on mahtava.
Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä Heliumia kohti.
"Miksi Heliumiin?" kysäisi punainen nuorukainen.
"Olen heliumilainen prinssi", vastasin.
Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta. Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut, kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.
"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.
Lähtekäämme!"
Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni. Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen ja istui pian vierellämme.
"Kuinka yksinkertaista!" Hän nauroi.
"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään rakennuksen ympäri.
Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.
Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan seinävieritse.
Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme lähdössä.
Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla, kunnes yhtyisin heihin.
Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta, ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa, sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.
Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla leikissä mukana loppuun asti.
Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan ihmisen tasaisessa tahdissa.
Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.
Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä, syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei liikahtanut.
Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle, mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.
Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan kuuden metrin päässä.
Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.
Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä lentokonetta kohti.
Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää. Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.
Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa kupukatossa.
Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin harvinainen tapaus.
Ennenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella, koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi mahdollisimman vähäinen.
"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti — pommien sirpaleet putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä pyssynluoteja vastaan."
Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.
"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.
Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.
En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse, mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.
Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.
Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään tyhjäksi suunnitelmamme.
Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.
Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta. Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen — oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan kuin vaaraa — ja sen onnistumisen toiveet olivat perin vähäiset.
Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä, kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän pohjaa kohti.
Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän jälkeensä Omeanin järven pohjaan.
Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta. Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan, missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.
Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.
Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät, sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.
Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.
Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla valitsemallani tavalla.
"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."
"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."
Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla. Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa, jätettyäni sieluni Luojan haltuun.
Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut, sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.
Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt — vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.
Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän — aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan, koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.
Emme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme pelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja olimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on kenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella. Vauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä marsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa kuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.
Olimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja, ennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu. Ympärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En milloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan ymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä. Jääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt, pilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.
Mutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin, kuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme jyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka luonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan meitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.
Lensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta kohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien kirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti. Vihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään aavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet naarmuitta tuhansista vaaroista — olimme päässeet karkuun ensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko Barsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä perästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.
Huomautin siitä olkani yli Xodarille.
"Ihmeellistä se yhtä kaikki on", vastasi hän. "Ei kukaan muu olisi kyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter."
Kuullessaan nimeni poika karkasi pystyyn.
"John Carter!" hän huudahti. "John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin prinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen poikansa."