NELJÄSTOISTA LUKU
Pimeässä vaanivat silmät
Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset kuin minun.
Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui toivonsekaista epävarmuutta.
"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen rakkaasta seurastaan!"
Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko — mutta sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan elämän karummille poluille.
"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi", sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä varmaksi?"
"Mikä, poikani?" kysyin.
"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat — ne koskivat äitiäni. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."
"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro hänestä!"
"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi — jos se olisi mahdollista. Vain silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä. Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.
"— Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja, joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."
"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?" kysyin.
"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen teidän kummankin nimenne — Carthoris."
Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.
Nyt hän kutsui minua.
"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti.
"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta
asia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.
Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."
Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja avuttomina.
Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.
Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.
Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa. Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.
Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa alemmaksi.
Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.
Riipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden voimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.
Kului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan pohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä, sillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita saattoi kulkeutua tähän suuntaan.
Tuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan pyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita on runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme useita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista villit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne olivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme nääntymäisillämme nälkään.
Tällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa ilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme nukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin Barsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni Hudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan laaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella kerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.
Päivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni ja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin edessäni Thuvian kauniit kasvot.
"Prinssini! Prinssini!" hän huudahti haltioissaan ilosta. "Sinä, jota olen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt turhaan."
Neidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli hämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita kuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut hyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut häntä itsestäni.
"No, no, Thuvia", sanoin leppeästi; "hermosi ovat perin rasittuneet kokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat senkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies."
"En unohda mitään, prinssini", vastasi hän. "Et ole lausunut minulle ainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta mikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah Thorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua orjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa kunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa."
Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun on tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja niin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin marsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia, sillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on riittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle naiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut kamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.
"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia", sanoin, "niin sinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä orjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka olisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen sinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa heistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota viattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on ystävyytesi mieluisampi, Thuvia."
"Olet herrani; olkoon kuten sanot", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli surullinen sointu.
"Miten olet tänne joutunut, Thuvia?" kysyin. "Ja missä on Tars Tarkas?"
"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään", vastasi hän murheissaan. "Hän oli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko johonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi hänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon kaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme."
"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?" kysyin. "Entä missä mainitsemasi kaupunki sijaitsee?"
"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä niin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden, emme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten ajelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen omiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle. Eilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana olevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme parhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita tulevan meitä kohti poikkikatua myöten.
"— Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua. Tharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen oviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään huomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.
"— 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat eteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.'
"— Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä taistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes hänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet lannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin ettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän kompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa yhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin keskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen liikauttavan ainoatakaan jäsentään."
"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus", sanoin. "En voi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen kaupunkiin ottamaan selkoa."
"Ja minä tulen mukaasi", lausui Carthoris.
"Ja minä", säesti Xodar.
"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."
Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita, ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.
Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin ripeästi kaupunkia kohti.
Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä huomaamatta kaupungin kaduille.
Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa kaupunkiin kukkuloiden puolelta.
Kaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa. Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan, huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.
Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa marmorisaleissa.
Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.
Päästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui välttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin pituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki. Kaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä päättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä — todennäköisesti useita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.
Oli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten ihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren tharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin esteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin etelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta etelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin eteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan pimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi sisäpihalle.
Valitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin kenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien juurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja zitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät jotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen tuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä, että eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne nostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden huomio kiintyisi siihen.
Painautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen parvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa oleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu, mutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden läpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen tie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli kiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli helposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä rintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.
Katsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän silkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun yksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten kykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun hiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen takana olevasta salista sotilas.
"Tule, Tan Garna!" hän huudahti. "Meidän on vietävä tharkilainen Kab
Kadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!"
Puhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.
Sitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.
Jos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden Tars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen vankilansa oli.
Oikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se avautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen ohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan rakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia, joista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.
Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.
Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.
Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen koppiinsa.
En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä, missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa valossa takaa-ajamani kolmikon.
He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.
Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään, kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he astuivat ulos kopista.
Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti. En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.
Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen, joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa. Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.
Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä, mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.
Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.
Minun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden käytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden pituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi, kun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli viisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon hohdetta.
Kuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei lähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä kuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa keskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin, tähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö äänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että olin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin, oli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.
Taaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä jouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle, jotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani pettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos vain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin levollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin paluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä, että hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään epäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen säästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.
Mutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin mahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa pimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan tahi — mutta mitä se oli?
Hiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen silmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta näystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran pelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla hulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen ruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja näkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen raahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen mukanaan hirvittävää ateriaansa varten.
Ja nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset hehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä, jonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta. Luulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden äänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe, ettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä tuijottavat hirvittävät silmät.
Puristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää pitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin vetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei kuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin eroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta kahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.
Siirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta vainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja katsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka ilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan hidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin kääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.
Otuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän risteyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut käydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä toiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka isoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko oli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä korkealla kuin omani.
Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä pani silmäpari minut empimään.
Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat. Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.
Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.
Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli, näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.
Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..
Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa hyökkäyksiä kahdelta puolelta.
Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni, mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.