VIIDESTOISTA LUKU
Pako ja takaa-ajo
En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.
En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.
Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.
Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas ja hänen kolme vartijaansa.
Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.
Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma valmiina mielessäni.
Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen, mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.
Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen, sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän ilmestyisi.
En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin, parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset, kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John Carter, Heliumin prinssi.
Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen tuli heidän näkyviinsä.
"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?" huudahti heistä toinen.
"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä palaan noutamaan sitä."
"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme toisemme ylhäällä."
"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen poikki.
Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä, kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään huomaamatta.
Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt osan heidän keskustelustaan.
"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?" kysäisi toinen.
"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.
"Lyhyttä miekkaansa?" kysyi eräs nainen. "Mitä tarkoitat?"
"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä noutamaan."
"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen. "Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa alta.
Soturit hypähtivät pystyyn.
"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.
"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille", sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."
"Tule! Rientäkäämme alas!"
Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi, laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen perässään.
Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen perin ällistyneet kasvot.
"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.
Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.
Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon pohtimaan suunnitelmiamme.
"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,
Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."
"Carthoris!" hän huudahti. "Poikasi?"
"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä, ensisyntyisten maassa."
"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne
Barsoomin pinnalla?"
"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt saavat selvän kepposestamme."
Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.
Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä. Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton, lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot, pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan — siinä sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.
Kun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä jonkun aikaa jatkuisi.
Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.
Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat, samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa kohti.
Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään takaa-ajosta johtuvaa ääntä.
Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.
Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin, että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli myöskin kiintynyt häneen.
Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut meitä mahdollisesti odottivat.
Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen, niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana. Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet nukkuisivat tunnin.
Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.
"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko takaa-ajajia."
Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa taivaanrannalta.
Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän muiden, saattoi nähdä pisimmälle.
"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat täyttä vauhtia."
Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.
Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa kalahtelevan takanamme.
Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.
Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono — saman kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni minusta.
Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista, erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot — ja yksi meistä oli toisesta taivaankappaleesta.
Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.
Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter paremmin.
Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.
Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus, että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu, ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan miespolven ajaksi.
Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.
Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä vinhasti kuin äsken meitä kohti.
Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti pakenevien warhoonien seassa.
Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä sen keulassa näin Heliumin viirin.