NELJÄS LUKU
Thuvia
Minut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu. Vähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet äänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus, petojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas läähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.
Nousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri olin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat kahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista kuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä ja toivoa.
Viimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen marsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto oli pelastanut henkeni.
Hän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun, jonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä jumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle kehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun hänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut edes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa oli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki tai orja.
Kului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat äänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne todennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden aiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa villipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.
Päästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten, mutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan. Sitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta tuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään kultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.
"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten, kun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä — älä pirsto sitä elottomaan metalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön sormen keveätä kosketusta."
"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?" kysyin.
"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien toiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi kaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan rajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan loukkoon on päästetty?"
"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin", vastasin etsiessäni nopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan ruumiilta.
Soikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito valitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon ponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.
Hän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen, jonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi kiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin huoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.
Kookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa tavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä vaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat, mikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat todistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars Tarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä niiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.
Terävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa, käsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko yhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä, olisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään nojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko kansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan vastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: "Niin kauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä voittaa."
Kun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen juro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen tunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja hämmentynyt ulkomuotoni.
Kun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin hennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni, että nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.
"Odota", hän kuiskasi, "anna minun pitää huolta pedoista." Sitten hän astui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja turvattomana.
Tultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan hiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät häneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi, ennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset ryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat koiranpennut.
Hän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja sitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan hirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti salaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut salista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän hymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.
Hetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas puhumaan:
"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta en ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin pamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä, joka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta laukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla ollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi."
Täytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta juuri olin tullut huoneeseen — toisessa päässä huonetta kuin se, josta tyttö oli vienyt villit seuralaisensa.
Harmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin olisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän onnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.
Se seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai meidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten voisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden kynsistä.
Yhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa päässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle samanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.
Kun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja nuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.
"Keitä olette?" hän kysyi. "Ja mikä on asianne, kun olette kyllin ajattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne kuoleman kynsistä?"
"En ole halunnut kuolemaa, neito", vastasin. "En ole Barsoomista enkä ole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa pitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan hän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin aion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota, jotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.
"— Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin hämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne sisäpuolelle."
Hän hymyili.
"Kyllä", hän vastasi, "kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme poistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten. Thernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut lähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko Barsoomista."
"Kerro minulle", sanoin, "kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki, vaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten nähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa paljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?"
"Orja olen", hän vastasi. "Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä hirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet pelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän tapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan."
Hän vapisi.
"Minkälaiseen kuolemaan?" kysyin.
"Pyhät thernit syövät ihmislihaa", vastasi hän, "mutta vain sellaisten ihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina — sellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja tällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua muutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi sekoittanut heidän suunnitelmiaan."
"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka raskas John Carterin käsi on?" kysyin.
"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit asustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta maailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.
"— Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin palatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan alempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän auringottoman maailman julmia asukkaita.
"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen lukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat syntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan nähneet päivän valoa — eivätkä saakaan nähdä.
"— Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa heille sekä huvituksia että elintarpeita.
"— Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu Iss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien kasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu sydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle käydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan vartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki purkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen unohdettuun Korus-järveen.
"— Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan kasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän aseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa muutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden kynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva pyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen, niin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja anastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.
"— Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat joskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka väijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan maan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja pääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät edes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa, sillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien sisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista, jotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.
"— Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen maailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen rauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän elämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden aistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän henkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun."
"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas", sanoin. "Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he ovat täällä mitanneet toisille."
"Kukapa tietää?" mumisi tyttö.
"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja kuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja kunnioittaen kuten jumalista."
"Thernit ovat kuolevaisia", vastasi hän. "He kuolevat samoista syistä kuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille sallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan mukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän tunnelin kautta.
"— Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput sallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä pitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen näistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern."
"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?" kysyin.
"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin syntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy isoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen vuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi ajoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee ja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon laskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa."
"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi", sanoi Tars Tarkas nauraen.
"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee", selitti tyttö. "Ja se tulee — te ette voi pelastua."
"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten", huomautin minä. "Ja mikä on tapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin."
"On hyödytöntä koettaakaan", vastasi hän toivottomasti.
"Mutta me koetamme", huudahdin, "ja sinä tulet kanssamme, jos haluat."
"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni häpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä pitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista."
Tars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua jännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty odottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.
Neuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä jos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen, olisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa kuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.
"Meillä on oikeus karata, jos voimme", vastasin. "Jos se meille onnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä tiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta elämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä laakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä, vaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä todellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.
"— Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä täältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa peräytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse osanamme olisi halveksiminen ja kidutus.
"— Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville, ja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että kertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti kuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti olisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta selvää velvollisuutta.
"— Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme uskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi, että lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa."
Sekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun aikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.
"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa", hän sanoi. "Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes yhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa paikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin pitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä."
Loin tharkilaiseen kysyvän katseen.
"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan", lausui vihreä sotilas, "lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter johtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut."
"Tulkaa sitten", huudahdin, "meidän on lähdettävä, sillä missään emme voi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän kuolemankammion seinien sisällä."
"Lähtekäämme sitten", sanoi tyttö, "mutta älkää tuudittautuko sellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen pahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette."
Näin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa olin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien luokse.
Siellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia, ja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he liittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä ryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä taikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi, että koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.
Thuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut toisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta therneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria, punaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.
Mikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen ampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.
Viimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin holveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden läpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä vieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme lähenevien askelten ääniä.
Päämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme aseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät kallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että valtaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien linnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.
"Ja sittenkin, oi prinssi", huudahti hän, "pyhien thernien käsivarsi on pitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia temppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme minne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt ennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa ilmaa herjauksillamme."
Olimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja Thuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä päämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme miehen, joka ilmeisesti oli thern.
Nahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli otsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman iso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt riippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Se oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin olevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä molemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan valtaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien koneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien avaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa kokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.
Vastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen kuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli sentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä, maapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi kahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta ei voi sanoin kuvata.
Kun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi viiruksi.
"Seis!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee, Thuvia?"
Vastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.
Ääntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.
"Peto!" sähisi Thuvia. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin saanut kostaa."
Kun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat huulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja päästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.
"Oi, prinssi", hän huusi, "kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on yhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät ulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette, sinä ja tuo pyhä thern?"
Mies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja piirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea, keltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani, kun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.
"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?" kysyin Thuvialta. "Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän hornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?"
Hän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi polvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja sitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan, kuin hatun.
Noustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle tukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.
"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi", hän sanoi, "niin saat liikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli kymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa keskuudessa."
Kun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan, huomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli sileä kuin muna.
"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka", selitti Thuvia huomaten hämmästykseni. "Heidän kantarodullaan oli upeat kullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu ollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän puvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä syvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä."
Seuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.
Thuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin olkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme varastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.
Vankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka Thuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä kaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.
Tällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa. Heittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään samoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.
Sitten vaivuin heti uneen.