KOLMAS LUKU
Salaperäisten arvoitusten kammio
Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.
Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi Kisoiksi.
Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.
"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"
Hän silmäili minua hämmästyneenä.
"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä missä olet?"
"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani, sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän kuin syntymätähteäni. — EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."
"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa, olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty, vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua etsimään.
"— Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.
"— Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä prinsessasi oli yhä elossa —"
"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä — hän oli kovin menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"
"Kyllä hän elää, John Carter."
"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.
"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John Carter — ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on kasvatettu vihaamaan, — joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.
"— Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.
"— Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies, sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin laaksossa.
"— Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä kerran saavansa sinut rinnalleen, — sillä hän on aina koettanut uskoa, että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi — oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"
"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.
"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John Carter, on taivas."
Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.
Laskin käteni hänen olalleen.
"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin voinut sanoa.
"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia, jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään hätyyttivät.
"— Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.
"— Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä, niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar — kummaltakaan emme voi pelastua."
"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.
"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla kertaa."
En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.
"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut? Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"
"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan, jossa olen syntynyt.
"— Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä uudelleen prinsessani tässä elämässä — ja tänään olet nähnyt, kuinka surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.
"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"
"Uskon", vastasi Tars Tarkas, "vaikkakaan en ymmärrä."
Keskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties noin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä seinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin olevan ovi.
Huone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä kultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva pieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä täällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua seinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin kovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi. Mainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa merkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän oli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.
Kun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja pilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että tahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani kahvaan.
Ja sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava ääni: "Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet eivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä toivo, sillä kaikki toivo on mennyttä."
Vaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui kuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet hiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se öisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.
Astuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin ennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä ja läpitunkeva ääni:
"Hullu! Hullu!" se kiljaisi. "Luuletko voivasi kumota elämän ja kuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta, salaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen valtava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi kantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?
"— Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko pääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa sielu on paennut?
"— Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai isojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä loppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa aikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden sokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten varustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan — niin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä elämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta näkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia kiljahduksia.
"— Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!"
Ja sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.
"Perin kaameata", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi hän. "Emme voi taistella tyhjää ilmaa vastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani vihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin silloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun ikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen, mitä kuolevaisilla on oikeus toivoa."
"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan, Tars Tarkas", vastasin, "niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi taistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia jänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti selviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä liioin sinuakaan, tharkilainen."
"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista, jotka käyttelevät näkymättömiä säiliä", muistutti vihreä sotilas.
"Hölynpölyä, Tars Tarkas", huudahdin. "Nämä äänet lähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja minä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä, jota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja se seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni paras todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat kuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas, että John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene astua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?"
Olin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat sanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni oli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain säikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet pakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti lopun.
Pitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää, hiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin ison, monijalkaisen banthin ryömivän selkä koukussa kimppuuni.
Banth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita meriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki Marsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa on tuuhea, jäykkä harja.
Sen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa; mahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella koiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu kauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät antavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.
Ryömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla hännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan mylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä lopullisen hyppynsä.
Se syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei ollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen pehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.
Hetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan pysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin hämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.
Tuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin minua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden samanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.
Melkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi tuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.
Tars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa, jota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on minun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin näkymättömien huulien kaameat äänet.
Siitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään yliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat tuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja oikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä henkensä.
Tämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja ilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat käännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta, eikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä määrin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin jonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.
Tars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä pukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää vastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni, suunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää hartioiden ja vyötäisten puolivälissä.
Kun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin sattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky, jonka johdosta kuiskasin:
"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!"
Hän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun minä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin suuri merkitys.
Näin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä olevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä olevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti syrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että kortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.
Kortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa. Liitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen himmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.
Kun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla lattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi liikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää — se oli perin yksinkertaista.
Mutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan jättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone, jossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän edessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa, ilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen kansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten minä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.
Hänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän joukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli usutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.
Kun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista keveämpi.
"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas", varoitin. "Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista." Olin hyvin lähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi tietää, että tunsin heidän salaisuutensa.
Niin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä huoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta oli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin ulkopuolelta pitää silmällä.
Ajan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni aivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten ja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni päähän.
Kun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä ehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa olevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen edellään.
Kun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin toverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin sovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi melkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän, tuhoaennustavan silmäyksen.
Nopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla pidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset olivat tulleet kimppuumme.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta nopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars Tarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta kohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin tulevan puoliskon tekemälle aukolle.
Yksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani oli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli suunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa suhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.
Hänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa radiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.
Minulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla Barsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan vastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai sitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän tempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta säiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä laukaista.
Samassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden tiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.
Vastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä harjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan kymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.
Mutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja muutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut ainakin vertaisensa.
Hänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman varmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta kymmenkunnasta pikku haavasta!
"Ken olet, valkoinen mies?" hän sähisi. "Värisi nojalla on ilmeistä, ettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole."
Hänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.
"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?" sanoa tokaisin umpimähkään.
"Kohtalo varjelkoon!" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren peittämät kasvonsa kalpenivat.
En osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen huolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun asianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen tietämänsä mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli ilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita taikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että vapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän oli yhdelle heistä tuottanut.
Mutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi vaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen kylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien aikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Kahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti. Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien säiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat kuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse jatkaessamme rajua miekkailuamme.
Mutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi yksi naisvangeista varoitushuudon.
"Ympäri! käänny! Takanasi!" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti hänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen samanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.
Hän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla melkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt jälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.
Kuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin taistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja seikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen voimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes kahteenkymmeneenneljään tuntiin.
Olin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi mielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu ei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja rohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada hänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin — en voinut toivoa pystyväni voittamaan, jos taistelu pitkästyisi.
Mutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset, sillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin melkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet surmatuksi.
Hän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin edellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti minulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan virittämäänsä paulaan — ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.
Tunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat esineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja silloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa henkeni.
Hän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen kaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten minun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa liikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja lensin selälleni ruumiin ylitse.
Pääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan kiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni kuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään vastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että olisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa kädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.
Samoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi joutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa. Niinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli kaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen hänen kädestään.
Saatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi minua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän purskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut salaperäisessä huoneessa.
Ja siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun, kaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.
Hänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen miekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis lysähti päälleni, menin tajuttomaksi.