TOINEN LUKU
Taistelu metsässä
Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.
"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan. Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa. Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta laumaa vastaan."
Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.
Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle, kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa. Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja, ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden juurella.
Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle kohoavaa kallioseinämää.
Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa, lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen kimeitä kehoituksiaan.
Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön. Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan vasten.
Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa joka suunnalta.
Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti, suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.
Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi myöskin valkeita kvartsiläikkiä.
Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä, etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä tarkastaessani.
Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.
Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti häntä takaa-ajava, kammottava lauma.
Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan, säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta, hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen — komeampaa ja viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.
Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti, niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia, missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista, joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.
Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.
melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien himmeitä aukkoja — kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja, jos vain pääsisimme sinne.
Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä. Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.
Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä oleviin luoliin.
Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.
Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista, enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja, kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena rakkaus — jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää — nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.
Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan kintereillämme juoksi nopein vainoojamme — jättiläiskokoinen kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa ihoomme.
Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme, joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille, ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon mahdollisuudet.
Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden juostessa meitä kohti.
Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen kummastakin kiemurtelevasta kädestä.
Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.
Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja — Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.
Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.
Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten. Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä tukka.
Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana, haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten olivat kimpussani — ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta kamalimmalta.
Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten. Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.
Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.
Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui, välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.
Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen, kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun tyven ympäri.
Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän ihastuksen huudahduksen.
"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin laajuisen aukon.
"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli, selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään, mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.
"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä kaikilta puolin."
"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään! Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he ennättävät estää."
Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein, jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.
Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa laaksoa.
"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."
Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta saapuneen olennon käskyjä — miehen, jonka vartalo ei ollut puoleksikaan niin kookas kuin hänen.
"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."
"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä; minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani, sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai voitetulle viholliselle.
"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."
Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan jonkun villin sydämen elinnestettä.
Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.
Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni, saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien painautuvan ihooni.
Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini, alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.
Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.
Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan säestäminä.
Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?
Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä tarkemmin.
Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta, kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli, näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.
Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.
Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.
Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille. Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää mahdollisten hyökkäysten varalta.
Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.
Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois. En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa aukkoa kohti.
Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.
Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä pelastumisestamme.
Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.
Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.
Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se, nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.
Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava, upeasti hohtava kallioseinämä.
Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi aukolle noutamaan Tars Tarkasia.
Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.
Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin, jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.
Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.
Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta tylystä seudusta.
Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin on silein pihanurmikko.
Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin, päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne, mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.
Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli. Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin, pitelimme toisiamme kädestä.
En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.
Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.
Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.
Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan ikäänkuin näkymättömän käden painamana.
Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden uumenissa.
Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme päässeet sisään.
Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt julma, pilkallinen nauru.