SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuolemantuomio
Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin suureen saliin.
Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.
Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme. Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja, jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja surmaten.
Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon hiljaisuus.
Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.
Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.
"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli langetettava.
"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa, unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.
"— Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit, velvollisuutenne on selvä — minkäänlaisia totuudenvastaisia todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio teoistaan?"
"Kuolema!" täräytti tuomareista yksi.
Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten sotilaiden sivuitse korokkeelle.
"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."
Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta!
Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.
"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä pidettyjä asioita!"
"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista, joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä, mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea uhkuvista kodeista.
"— Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen. Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen, ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.
"— Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta kuolemasta.
"— Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko kuunnella?"
"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi voimakkaista huudoista.
Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä, ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.
Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät herrat?"
"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla merkiksi tuomion yksimielisyydestä.
Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti ja tasaisesti:
"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.
Sotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti sankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja satakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja hänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa jälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa kupeelle.
"Tulkaa!" sanoi Kantos Kan, "Saattakaamme John Carter seurueineen omaan palatsiinsa." Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat lähteä Toivon kuoriin vieville portaille.
"Seis!" huudahti Zat Arras. "Heliumin sotilaat, älkää päästäkö ainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!"
Zodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen Heliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen määräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen vastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.
Katsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi uhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: "Tardos Mors on kuollut — tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!" Kun kuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän katsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme saattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.
"Seis!" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. "Pysyköön jokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt putoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen sotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään vastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin arvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin aiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.
"— Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian levätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka. Jollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi — siten on tehty kerran ennen." Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: "Jollet ole suurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka sinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran kohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan — ei edes itse. Tardos Mors — voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti."
Zodangalaisen Heliumin jed alkoi puhua allansa olevalle kiihkoisalle joukolle.
"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!" hän huusi äänen vapistessa raivosta. "Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon aikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin kuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille ja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi tahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa rauhallisesti ja menkää kotiinne!"
Ei kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä, katseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.
"Tyhjentäkää temppeli!" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle upseerilleen.
Peläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia seurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti pyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät uhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat Arras oli mykkänä voimattomasta raivosta.
Kantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien kanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.
"Tule!" sanoi hän minulle. "Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa, Carthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!" Ylpeä ivahymy väreili hänen siromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten hän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me neljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan käden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin läpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.
Kaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja useita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin läpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat polvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet siitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän luokseen.
"Oi, herra", huudahti heistä eräs, "jos vain jumalainen prinsessamme olisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!"
Kyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin voidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat ahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen meitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että hänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle pyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä olin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi sotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan, mutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen luonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet, rakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi muista heimolaisistaan.
Murheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään tervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa. Meitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä Dejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen talous.
Punaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä perheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme kumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme — kolmannen keskikohdalla oli Dejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle oli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana seisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan pöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli tapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska, vaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan, nauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin kajahtelemaan hilpeydestään.
Oikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän paikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella, edessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin laittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on kunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli aina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.
Hor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen keskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja surumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa kaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors Kajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta herättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren jeddakinsa.
Äkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä kuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet eroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä. Ruokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui palatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin nauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.
"Dejah Thoris löydetty!" hän huusi. "Lähetti Dejah Thorisin luota!"
En jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat pääportille vievälle tielle päin — ne olivat vastassani olevassa salin seinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän kiertämiseen — yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden yli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi tulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa ison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin päin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.
Tultuani likemmäksi näin, että thoatilla ratsastava olento oli Sola.
"Missä on Heliumin prinsessa?" huudahdin.
Vihreä tyttö liukui ison ratsunsa selästä ja juoksi luokseni.
"Oi, prinssi!" hän huusi. "Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee vankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet."