KAHDEKSASTOISTA LUKU
Solan kertomus
Saavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti isäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi Dejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.
"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää sitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en tiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että jotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä sielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle tarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.
"— Herätin nopeasti kymmenkunnan hänen luotettavinta henkivartijaansa ja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät kanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle Iss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä palatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään muuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän mennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta häntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle pitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen meitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää kohti.
"— Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä pitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui hyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän aamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan pohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme piiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä. Prinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta pian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut säästettiin.
"— Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse tehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen kädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet liikauttaa kättämme.
"— Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista kohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi joukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi risteilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden mukanaan vangin — nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet eräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten taistelulaivan nenän edestä.
"— Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot olivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun joitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen vangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja kuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse. Senjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah Thoris ja minä olimme.
"— Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä useita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä, Ptarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten hän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi polvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että juuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja Dejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.
"— Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi kaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John Carterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat kertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris oivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä kuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut suorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut Dejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän uskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah Thoris vaipui kokoon ja itki — sadatellen Zat Arrasia ja julmaa kohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä ennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.
"— 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on helppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä niin avoimesti minulle puhunut'.
"— Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla mustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt heidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta senjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.
"— 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän sanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin laivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa minut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.
"— Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin, saaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun syöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua odottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut monien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun tupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen alapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.
"— Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna minulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta kuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman, kuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen korkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut harjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä maata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten hän luuli.
"— Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne saapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä hankittiin minulle thoat. — Lopun tiedätte."
Useita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten kynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani entinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja rinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin käsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.
Sata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään ympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan etsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin uskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän seurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor Vastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.
Siellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän tultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin että Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.
"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa", hän sanoi, "ja tiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä."
Yksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa varten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa sellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin mahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin vesipotkurit.
Useita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin taistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua Omeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden kiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.
Arvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä meidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme joutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat Arrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi vähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.
"Epäilenpä", sanoi Kantos Kan, "olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan paluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä valtaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa tieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin arvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä turvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta."
"On yksi keino", huudahti Hor Vastus, "masentaa hänet perin pohjin ja lopullisesti."
"Mikä sitten?" kysyin.
Hän hymyili.
"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston temppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville kansanjoukoille."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kantos Kan.
"John Carter, Heliumin jeddak", sanoi Hor Vastus hiljaa.
Seuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja hyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä pudistin päätäni.
"Ei, hyvät ystävät", sanoin hymyillen, "kiitän teitä, mutta se ei käy. Ei ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak pysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne huolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen uuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani uskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen asti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen edustajansa."
"Kuten tahdot, John Carter", sanoi Hor Vastus, "mutta — Mitä tuo oli?" hän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.
Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan edustalla olevalle parvekkeelle.
"Tuolia hän on!" hän huusi kiihtyneenä. "Vartijat! Hei! Vartijat!"
Olimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi vikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella olevaan pensastoon.
"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet", huudahti Hor Vastus.
"Nopeasti hänen jäljestään!"
Juoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston ja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä hiipijästä.
"Mitä arvelet tästä, Kantos Kan?" kysyi Tars Tarkas.
"Zat Arrasin lähettämä vakooja", vastasi hän. "Sellainen on hänen tapaistaan."
"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen", nauroi Hor Vastus.
"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista", sanoin minä. "Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin pelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras koettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin vaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka koko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn suunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään muu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni, vannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan isoisänsä hoviin."
Käsi miekan kahvalla kukin vannoi täyttävänsä pyyntöni.
Sovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat lähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana lounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin niiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi taistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi hänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä saataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto valtakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että voisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.
Neuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin olikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma valmis yksityiskohtia myöten.
Kantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä muutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja otettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli palannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat, niin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki aikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka kuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen temppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi ensisyntyisten alukset.
Hor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija, jonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä hän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä Omeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden kuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei suinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.
Seurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin väsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja turkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran Barsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.
En tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta vankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä myöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet niin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä vastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.
He eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin. Ääneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he sivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan huoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit kasvoillaan — en voinut tuntea heistä ainoatakaan.
Kannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea kohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään käytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä ovesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui suoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui syrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven jäljessään ja seurasi meitä.
Minut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en itse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma, että olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin maanpintaa kohti.
Joukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa kahvalla — kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme lyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä kääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa istui kolme upeatamineista miestä.
Yksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla huulillaan — hän oli Zat Arras.