YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Synkkää epätoivoa
"Ah", sanoi Zat Arras, "mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin prinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?"
Hänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta en vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin rauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui häntä kohtaan tuntemani halveksuminen.
Huoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat
Arrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.
"Saatte mennä!" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen kaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja harkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita sanansa varovasti:
"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja puolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan. Kansa ei voi sinua pelastaa — minä yksin voin sen tehdä. Olet ehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan — surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut, niin kukaan ei saisi siitä tietoa.
"— Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun lykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan sinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.
"— Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei palaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris. Heliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen. Zat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa pyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut."
Tiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun tuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi helposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin jatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini eivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin todennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä, en sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja lisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, — kieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.
Hetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä tytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen sopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen prinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.
"Minkäänlainen liitto", sanoin, "ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan ja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras, että suuri jeddak on kuollut." Zat Arras kohautti olkapäitään.
"Hetimiten, John Carter", hän sanoi, "eivät mielipiteesi ole enää tärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin, niin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa esittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä viedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja saat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun ehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään tiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria puristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä jälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun."
Lopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät uudelleen.
Zat Arras viittasi minuun kädellään.
"Vankiholviin", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut huoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla, minut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin Heliumin kaupungin alle.
Vihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli renkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli ihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat munalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja napsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani, vieden lampun mukanaan.
Ympärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului varuksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes hiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin kaameiden seuralaisteni — vainajien luiden kanssa, ja heidän kohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.
En tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei keskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin pääni kiviseinään ja nukuin.
Oli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren miehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa astia, jossa oli vellintapaista sekoitusta — Barsoomin tavallista vankilamuonaa.
"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä", sanoi nuori mies, "ja käskee minun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton, jonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan halua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on sinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen esittämänsä ehdot."
Minä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan ruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään ja vei valon mukanaan.
Pitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä tuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin aloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta hän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.
Kuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon olinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni rengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin seurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle, mistä voisin koettaa murtautua vapauteen.
Olin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia pelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris jättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta minusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat Arrasin vankiluoliin.
Tiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin valitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia aikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman yksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen tiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar olivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai joutuneet hänen vangeikseen.
Päätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää sitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi koppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen Carthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että hänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen hänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.
Näiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän seuraavan kerran saapui luokseni.
"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani", sanoin hänelle, "ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on elonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle näkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin tavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.
"— Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että se on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan ole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani loukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja huomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa kiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.
"— Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja valitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää — se on sinun. Muuta en pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni on täytetty. Teethän niin?"
Pojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen vilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita varuksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja sydämeni melkein lakkasi sykkimästä — niin suuri merkitys hänen vastauksensa laadulla oli minulle.
"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen vaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut perin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on mahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan, että ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani."
"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies", huomautin. "Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta pojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen perille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat Arrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen. Se on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä tuomita."
Taaskin hän oli vaiti seisoen syvissä mietteissä.
"Siellä on myöskin jalokivikoristeinen lyhyt miekka, jonka otin eräältä voittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä Carthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja valitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista upeampivarusteista sotilasta.
"— Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini. Muutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi mukaisessa asussa."
Yhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja poistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia istuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.
Jos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se merkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen palaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut kirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen tuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin Zat Arrasin vankina.
Kun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen, odotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En kuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni. Laskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen kirjoitusvehkeet.
Sydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen katselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin heräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään ja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa Parthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä kaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.
Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta sanaakaan ja poistui.
Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat eivät saisi elää kuin yhden vuoden.
Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan Parthak.
"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.
Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.
Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.
Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan. Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni, tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.
Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi. Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.
Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni, vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman poikani Carthorisin.
Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan poikani elottoman ruumiin päälle.
Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.
Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri, jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos, elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani hengestä.
Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.
Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli, kuinka kauan.
"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt minut oppaatta.
"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni. Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena Zat Arrasille.
"— Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.
"— Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on saanut palkkansa.'
"— Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen, jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään, arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen, kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.
"— Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa Heliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen oli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla olevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on viereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan alla.
"— Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä holveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti. Vaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin holveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas vastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta sielu oli poistunut hänen ruumiistaan.
"— Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein surmaniskun", hän lopetti nauraen.
Puhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja riemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin seisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan hangannut nilkkaani.
Hän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja aseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.
Oviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui Carthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei oltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme tapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme ruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen koppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien pääkäytävästä.
Puolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa käytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa tapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin odottamassa meitä kärsimättömästi.
Aikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi sensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten suunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.
"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme", selitti Kantos Kan. "Se seikka, että meidän on ollut toimittava äärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin urkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole aavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.
"— Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka aluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa niissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja Omean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen miehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen partiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa on sekä ilma- että vesipotkurit.
"— Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista varten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän päivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä toivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla retkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi."
"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas", kysyin, "ole ryhtyneet tavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä vastaan?"
"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani", vastasi Tars Tarkas. "Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut heille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he menettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin nähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin jeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden kokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin tehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu aina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja kuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen heimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit purjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja taistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi kuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu ja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut."
"Entä sinä, Hor Vastus!" kysyin. "Kuinka sinua on luonnistanut?"
"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta on taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä", vastasi hän. "Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja uskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon miehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä."
"Hyvä!" huudahdin. "Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan, lähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna nousee?"
"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi", vastasi Kantos Kan; "Hastorin väestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri, täysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei tieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi telakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä —" Puutarhasta aivan läheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.
Syöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan palatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon varjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli joitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.
Meidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen vastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat ruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa oleva punainen mies — varustukset olivat yksinkertaiset kuten tavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä tuntemattomina.
"Taaskin Zat Arrasin urkkija", sanoi Hor Vastus.'
"Siltä näyttää", huomautin ja jatkoin vartijoille: "Saatte viedä ruumiin pois."
"Odottakaa!" huudahti Xodar. "Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne vaatekappale ja vähän thoatin öljyä."
Nyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi pian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen ruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän aikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen jättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot olivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan tukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju päälaki paljastui.
Vahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan äänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä huudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.
"Thern!" kuiskasi Tars Tarkas.
"Vieläkin pahempi, pelkään", vastasi Xodar. "Mutta katsokaamme!"
Niin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin varustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille pikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator Throgilta ottamani.
"Hän oli pyhä thern", sanoi Xodar. "Olipa todella onni, ettei hän päässyt pakoon."
Vartioston upseeri astui juuri silloin huoneeseen.
"Prinssi", hän sanoi, "minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri livahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista miehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää heidät kaikki."
Xodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. "Näiden avulla saatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan", hän sanoi.
Käskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä jokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.
Puoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan tietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme — puolet sinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi sotilaiksi maalattuja thernejä.
"Tulkaa!" huudahdin. "Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti, heti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän eteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko retkikuntamme joutua tuhon omaksi."
Kymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti, valmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.