KAHDESKYMMENES LUKU

Ilmataistelu

Kaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me, Kantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas ja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.

Kuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava verkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän aamuna.

Hastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken valmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin saapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva jo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin vuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen jonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.

Vasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä päivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka kauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti sen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä olin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää — Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.

Nyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut Kantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa olisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun tietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut arvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.

Mitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä henkilökohtaisilla murheillani — he olivat jo tähän asti jakaneet niitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi hiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian myöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi paljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille oli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet ihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.

Jos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle, niin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten ja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet kastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.

Täällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen ainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja sadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja kaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden aikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin kaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun ihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa taikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El Doradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden luetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin marttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.

Toisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren kuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä, että voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että ilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin kuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä niin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen langatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki voimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot. Näin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa lennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä yksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.

Tars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin. Taistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot sitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa, etteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.

Kaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet suojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme ja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin päässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää aukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen kiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen huippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen vinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.

Jo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja. Kantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan asukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone päässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi portaita myöten luoksemme.

"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi", ilmoitti hän.
"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti."

"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan", sanoi Kantos Kan minulle. "Määräykset, prinssi?"

"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät saa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää pitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.

"— Sijoita muut taistelulaivat ison V:n muotoiseen rintamaan, kärki suoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten ympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki on tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua kärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa rajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan muodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen syöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja temppelien kohdalle.

"— Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille siksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia. Tarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta meidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa, sillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se viipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita päästä koskaan takaisin ulkomaailmaan."

Kantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville alapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen rintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut kymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja vartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.

Annettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää ilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat vihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen laivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin silmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt suorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Kaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme raivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi. Sitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta thernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen auringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta hämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon tavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun sataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla leijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen thernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai koettivat puolustaa temppelejä.

Molemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien upeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti Heliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne alkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin kuvaava Barsoomin ilmataisteluille.

Yhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa jäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän. Samalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin osata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus ampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät hyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä tehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää kiekkosahaa.

Seisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa jälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka osoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti surmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden sotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen aluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme keskelle.

Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin sotalaivasto.

Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:

"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."

Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.

Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä, olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä hirveästä tulesta.

Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen laskeutumaan thernien puistoihin.

"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan kärsimiämme vääryyksiä!"

Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse. Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.

Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa! Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.

Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.

Sitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen tapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä. Tuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät Heliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme miehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme yhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.

Silloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän hurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi, kohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.

Se kuului: "Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia vihollisiaan vastaan!" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä Zat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa laivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön ottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit liehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet meitä takaa-ajamassa — vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.

Zat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta laivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu oli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät tuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.

Zat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin selvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä tuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen laitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat siirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain muutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen reunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta verivihollisemme kanssa.

Vain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut tärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä. Samassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain, tunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin laivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita miekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut kuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.

Zodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta, ja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras oli.

"Olet vankini, Zat Arras", huusin. "Antaudu! Saat armoa."

Aluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko ryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien, kääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle reunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle ja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.

Sellaisen lopun sai Zodangan jed Zat Arras.

Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.

Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin, että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.

Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.

Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.

Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.

Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.

Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin välimatkoin.

Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.

Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän oma palaava laivastonsa.

Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja, kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.

Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme, käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.

Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.

Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja muun miehistömme saapumista.

Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan ollessani ensisyntyisten vankina.

"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet entisen vankisi vankina?"

Hänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.

"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet sinua ja valmistautuneet siltä varalta."

"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan, ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."

"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan toisin — John Carterille."

"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua ymmällä olevan näköisenä.

"Kaameassa laivassasi kulkee paljon vankeja Issuksen luokse?" kysyin.

"Hyvin paljon", myönsi hän.

"Muistatko yhtä, jota nimitettiin Dejah Thorisiksi?"

"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi ensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon päässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet parhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat kätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan."

Kauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti Issus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa ja puolisonsa tuottaman häväistyksen.

"Entä missä Dejah Thoris nyt on?" kysyin varmana siitä, että hän lausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin, etten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen kohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka oli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt häntä lähemmäksi.

"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat", vastasi Yersted, "ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen jalkojen juuressa."

"Mitä!" huudahdin. "Hän on siis elossa?"

"Miksipä ei?" vastasi mustaihoinen. "Eihän vielä ole kulunut vuotta siitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen."

"Eikö vielä vuotta?" ehätin kysymään.

"Eihän toki", intti Yersted. "Eihän siitä saata olla enempää kuin kolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää."

Silloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin tuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut unohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa viettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta yhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat neljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.

Olen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä uudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä Yersted pudisti päätään.

"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?" hän kysyi ja jatkoi sitten odottamatta vastaustani: "Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän tietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on astunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään Dejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive."

"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?" kysyin.

"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona", hän vastasi. "Etkö milloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet pannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli, jonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin huippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on temppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän pyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie yksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.

"— Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin kiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu vain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside ulkoiseen maailmaan.

"— Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta joita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta ensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon temppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan teloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä hirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin paljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt hänen sieluntuskiansa varten.

"— Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa ratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli."

Yritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut ihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani. Siitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin rantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.