YHDESKOLMATTA LUKU
Veden ja liekkien läpi
Yerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava ripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin, ennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin varma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle voisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä sitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.
Niin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme siirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle, jotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen holveihin.
Vedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki jälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli viisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun sotaisimmasta kansasta.
Kun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet jakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta kohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät kaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.
Juuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri huomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain väreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa, ja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä takaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin rajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen yli huoneen lattialle.
En heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla kohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja tarkoituksen.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa. Omeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin loukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien yläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!"
"Näytä tietä, Carthoris!" huudahdin. "Seuraamme sinua."
Kuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja sotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa eli kapteeninsa komennuksesta.
Ennenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja myöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet tottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen tarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon ja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista oli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili ja loiskui heidän nilkoissaan.
Lähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä käytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi yhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se lähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.
Miehemme marssivat eteenpäin niin reippaasti kuin niin suuri joukko suinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti ehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi myöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä, että vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää syyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin kupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi samassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.
Olin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt yläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä tulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme hukkuisi.
Miettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon uhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka näytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä minua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan. Jotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa paossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita tallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että edellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.
Huusin minkä suinkin jaksoin komentosanani edelläni astelevalle dwarille:
"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy olevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!"
Komennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin kolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä käytävään, johon heidät ohjasin.
Kun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin häntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla uskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen temppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän "tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla."
Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin olisivat hukkuneet.
Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.
Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.
Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.
Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.
Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.
Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin kaukana edelläni.
Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä — mitä tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa saadakseen sen tietää.
Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu — käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.
Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta suunnitelmasta.
Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan, jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle takaisin.
Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin, etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin alla.
Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni. Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti — mitä?
Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema — varma, vääjäämätön kuolema — on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.
Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin, samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.
Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!
Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.
Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin, että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta, sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.
Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran — keuhkoni nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin pelastunut.
Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa, josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen, joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.
Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville aukoille.
Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen, jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki. Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen. Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa. Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina, niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini. Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.
Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme — sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily — toivo — riemuisa kiitollisuus.
Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen —' silmäni kyyneltyivät — ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani, takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini rakastamani naisen — Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.