ENSIMMÄINEN LUKU
Tara tuittupäisenä
Heliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta alustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa vartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän kohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä todisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja hänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat vaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu vaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen ruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi nutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella puikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö, jota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.
"Joko isäni vieraita saapuu?" tiedusti prinsessa.
"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut", vastasi orja. "Olen nähnyt laivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja Kantos Kanin pojan Djor Kantosin." Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän loi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. "Ja — niin, siellä oli muitakin; heitä on saapunut paljon."
"Kylpy sitten, Uthia!" käski Tara. "Mutta miksi", hän lisäsi, "katsot minuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?"
Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo sinua", hän vastasi.
"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni palatsiin."
"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun seurassa", muistutti Uthia.
"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä onnettomuuteen."
"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina — marmorinen allas, joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille, valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään, kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti kylpijöitä ja kaloja.
Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen. Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen liikkeeseen — se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon. Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä, kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen, kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä — ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja, joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi, omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden seuraan.
Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin suvun vaakunamerkit — juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.
Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.
Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen "kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan, jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.
"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen, samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka sukuylpeys siellä onkin voimakas.
Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta, ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina, jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.
Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin, joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä — hän piti Olviasta hyvin paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.
"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut. Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.
"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.
"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.
"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.
Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille rehevän sorapus-puun juurelle.
"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."
"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa, olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."
"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.
Ja Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy pitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen katseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä hievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain peittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi sopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia rannerenkaita.
"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä lukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti Throxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren pinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä, jonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt peittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet ovat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi meitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen vuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on uhkayritys."
"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne", pisti tyttö väliin.
Gahan hymyili. "Siitä emme puhu muille kuin vihollisille", hän sanoi, "ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä."
"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota luonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?" kysyi Heliumin Tara, jota miellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta jonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen puhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen arvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden ja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan ylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.
"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia kertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole kokonaan suojassa hyökkäyksiltä", selitti Gahan, "sillä Gatholin timanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla sellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen ryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin tällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on Gatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta (päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä karadilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle karadille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa siitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme samoilevat.
"— Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme totisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa, ja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten tarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät itseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele kaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen gatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen laskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän kannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen suorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu pestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi, eikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta. Orjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet hallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet. Ostajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät. Vuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron kuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet vapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen."
"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?" tiedusti Tara, osoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.
Gahan naurahti. "Olemme turhamaista kansaa", hän myönsi säyseästi, "ja mahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme toistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme elämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme yksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin sotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme, erittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara, toivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella kauniin naisen?"
"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut", vastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin sanoessaan hymyili.
Kajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja puhelusta huolimatta. "Barsoomin tanssi!" huudahti nuori soturi. "Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?"
Tyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor Kantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään myöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia, jakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa niistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja pituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen runko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan vasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli kullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun sitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin tanssijalta vaadittu ääni.
Vieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan eteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi oli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran luokse. "Pyydän —" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä keskeytti hänet käden liikkeellä.
"Tulit liian myöhään, Djor Kantos", hän torui muka vihastuneena. "Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin. Mutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole koskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän ja kaikkiin muihinkin tansseihin."
"Olen jo menettänyt hänet", tunnusti Djor Kantos allapäin.
"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi
Olvia Marthisin?" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.
"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!" puolustautui nuori mies. "Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua, joka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista kertaa peräkkäin?"
"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi saapua?" ivasi tyttö. "Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole kuhnuksia varten." Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti kokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.
Marsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla samanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on äärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan sukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää yhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava ainakin kolmea tanssia — Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja kaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat itse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet eivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi ikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja kauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine liikkeineen — siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä kiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen taivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen, kauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja vilpittömään uskollisuuteen.
Tänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen puolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän kanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin loistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati vaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas käsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä koristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä ennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran miehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se, että hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä harmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen ilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin silmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä, samalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan suoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.
"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!" hän kuiskasi.
Tyttö oikaisihe täyteen mittaansa. "Gatholin jed unohtaa arvonsa!" hän kivahti kopeasti.
"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!" vastasi mies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä piti omassaan tanssin jälkeen. "Minä rakastan sinua, Heliumin Tara", hän toisti. "Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken näkivät ja — mihin ne vastasivat?"
"Mitä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Ovatko siis Gatholin miehet tuollaisia tolvanoita?"
"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä", vastasi Gahan rauhallisesti. "He tietävät, milloin he rakastavat naista — ja milloin nainen rakastaa heitä."
Heliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. "Mene!" hän käski. "Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka häpeämätön vieras hänellä on!"
Hän kääntyi astelemaan pois. "Odota!" huusi nuori mies. "Vain sana vielä!"
"Anteeksipyyntökö?" kysyi tyttö.
"Ennustus", virkkoi Gahan.
"En halua kuulla sitä", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan paikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa palatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen Suur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.
Äkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. "Minä vihaan häntä!" hän huudahti ääneen.
"Ketä?" tiedusti suosittu Uthia.
Heliumin Tara polkaisi jalkaansa. "Tuota huonokäytöksistä tomppelia,
Gatholin jediä", hän vastasi.
Uthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.
Pienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin, joka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö taputti otuksen peloittavan näköistä päätä. "Vanha, rakas Woola", hän sanoi. "Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta sittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet muovautuisivat sinun mukaisiksesi!"