TOINEN LUKU
Hirmumyrskyn heiteltävänä
Heliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli omassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan, pyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi nuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor Kantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten hän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut käsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin jalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista julkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään. Milloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän kääntyi Uthian puoleen.
"Lentohihnani!" hän komensi.
"Entä vieraat?" huudahti orjatar. "Isäsi, sotavaltias, varmaankin odottaa sinun menevän takaisin."
"Hän saa pettyä", ärähti Heliumin Tara.
Orjatar empi. "Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin", hän muistutti emännälleen.
Nuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja pudisti häntä. "Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia", hän kiljaisi. "Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen orjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle."
Orjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. "Se johtuu siitä, että rakastan sinua", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti. Hän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.
"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia", hän pahoitteli. "Anna anteeksi! Pidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä tahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran tarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen."
"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara", vastasi Uthia. "Täällä sinun luonasi olen onnellinen — luulisin kuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta."
Taaskin tytöt suutelivat toisiansa. "Et kai siis lähde yksin lentämään?" kysyi orjatar.
Heliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. "Sinä itsepäinen pieni kiusanhenki!" hän huudahti. "Tietysti lähden. Eikö Heliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?"
Uthia pudisti murheellisesti päätään. "Voi! Niinhän se on", hän myönsi.
"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden
paitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin
Taran käsissä hän on kuin pehmeätä savea."
"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!" käski emäntä.
Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti ajatellut.
Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma, että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön — Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille, josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen. Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa hänen odottaessaan, ja — voi! siinähän olikin kipein kohta — Gahan, Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä. Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen tanssiin, ja Gahanin — kuten tämä epäilemättä arveli — oli ollut tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan. Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä ilta-aterialla.
"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."
"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä en ollut heidän kutsujansa."
"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.
Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä tuuheata, mustaa tukkaa.
"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.
Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin purskahtamaisillaan nauruun.
"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt on niitä taaskin yksi enemmän."
"Tosiaanko?" kummasteli tyttö. "Mitä tarkoitat?"
"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua."
Tyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. "En halua avioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa", hän kivahti. "En huoli hänestä."
"Sanoin hänelle sen", vastasi isä, "ja ilmoitin, että sinä olet melkein kuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti, mutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä halusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti se merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa vuosikausia, ja — no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies, olisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin voittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis säilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi." Hän hymyili katsellessaan sorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman naisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.
"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla", huomautti Dejah Thoris. "Muista, John Carter, ettet puhele Maassa syntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen kuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!"
"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo kaksikymmenvuotiaina?" intti sotavaltias.
"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia vielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut tomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme lakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden tekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa sanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara avioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen saakka pois mielestämme."
"Niin", sanoi tyttö, "se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene naimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa — en aio mennä avioliittoon."
Isä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. "Kun Gatholin Gahan palaa, saattaa hän viedä sinut mennessään", virkkoi edellinen.
"Joko hän on poistunut?" tiedusti tyttö.
"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla", vastasi John
Carter.
"Enää siis en häntä näe", äänsi Heliumin Tara, huokaisten helpotuksesta.
"Hän väittää toisin", huomautti isä.
Tyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään, ja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin Thuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen puolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että tharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että olivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa. Miesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut rauhaa — ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli laskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä thernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen uskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut heille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti havainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli oli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu seitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan yksikön) aikana.
Aterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania, Barsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen mustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on kaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt selitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista lukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille, jotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he laskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen lisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.
Nappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia lähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia olevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä, päällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa rivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita nimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.
Panthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua yhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit, kolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja yhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit, kaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi vinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit, kaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen, toisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen; lentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain kolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat hypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on kymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen diademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain yli.
Pelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle ruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö päällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin nappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä seuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen, lyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.
Tätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara toivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa paneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. "Näkemiin huomiseen saakka, rakkaat!" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä hän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät toisensa viimeisen kerran.
Aamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili rauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia hattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä harvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän aikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla, jollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat pilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä, eikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin katolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata konettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja häntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli raju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta pian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.
Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan, tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät. Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli haihduttanut uutuuden viehätyksen.
Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.
Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa, mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet. Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan, ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja, sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista myrskyä oltu nähty Barsoomissa.
Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa, mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan. Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!
Ja niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin, pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli — Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne oli kummastus — siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi. Sitten hän alkoi huolestua — ei omasta turvallisuudestaan, vaan vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen ripeästi.
Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan. Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni, mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään. Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut, sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta kuitenkin ne olivat oikeita — jos hän vain olisi sen tiennyt — kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt. Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet, sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret meistä.
Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä, nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin. Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"
Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.
Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän uskallettua."
"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi, ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin tyttäreni on pelastettu."
"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?" hätäili gatholilainen. "En ymmärrä sinua."
"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme hänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn kynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin — menen lähettämään laivoja etsimään häntä." Mutta Gahan, Gatholin jed, kiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan thoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin seuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli luovutettu hänen majapaikakseen.