KOLMAS LUKU
Päättömät ihmiset
Sen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi risteilijä "Vanator" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti hirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet ilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa, oli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat estivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun rakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja pylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan vihuripuuskan mukaan. "Vanatorin" keulassa oli maalattu Gatholin vaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä myrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin kuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko aluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi kauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista kiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt miekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt, olisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut — koska alus osittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos se olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo selviytyä.
"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!" kiljui muuan sotureista toiselle.
"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa' oleville uljaille sotureille", lisäsi toinen palatsin katolla olevista miehistä, "sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen miehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon niiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet liikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä henkiin."
"Niin", vastasi Tanus, "minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa vankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa."
Samassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman seurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana. Nuori päällikkö puhutteli miehiään.
"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan joutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei tarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla' on kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan. Ne, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua." Ja hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.
Ensimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli kavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita kuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat sijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.
Laivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä nyt.
"Sitä odotinkin", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet ennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti alukseen. "Vanatorin" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa laivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys. Hän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun kaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun villin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti Gahaniin.
"Oletko valmis, San Tothis?" tiedusti jed.
"Kaikki on valmiina."
"Katkaiskaa sitten köydet!"
Laivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile sotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen tykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla kertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu, kolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään irrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi "Vanatoria" heti turmioon.
Pum! Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville kahdelletoista soturille. Pum! Kaksitoista miekkaa kohosi kahdentoista jäntevän olan taakse. Pum! Kaksitoista terävää säilää katkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.
"Vanatorin" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski sen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja pani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle jääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina, rukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta. Oli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja katoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi hetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita miehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen toivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat Barsoomin soturit.
Mutta "Vanator" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä, vaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin tarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla kyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien ympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä kiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät, että tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja pienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin ei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut sellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.
Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan, levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten, jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin" lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten tuhoutumasta.
Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka toivoton hänen tilansa oli.
Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta, kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle, käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi yllättää siltä taholta.
Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon. Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin kauempana laaksossa olevat — korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri, joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.
Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat — alastomia ja päättömiä. Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia silmiään — että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia! Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä, hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot eivät olleet kaukana hänestä — hän eroitti ne selvästi ja näki, että niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.
Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.
Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä, karmi hänen selkäpiitään.
Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse koukertelevalta joelta — oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus — niin, sen hän tiesi — saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta varmasti tulisivat.
Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta. Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet. Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu, joka herätti Tarassa inhoa.
Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?
Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä — Heliumin Tara ei pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä. Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.
Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea — hieman enemmän kuin yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia — myöhemmin se laskisi, ja siihen mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.
Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin, kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta, paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.
Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä. Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa, jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä. Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen, joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa.
Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat, oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina, mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran merkkiä.
Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain mehulla.
Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi sen hyvin — se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen, vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos otus osoittautuisi vaaralliseksi.
Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä. Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto, karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt. Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi. Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.
Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni, ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen reutoutuessaan ylemmille oksille.
Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili sitä.
Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta — toivoton se olikin.