NELJÄS LUKU
Vangiksi
Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn. Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin — kaksi loistavaa kuuta taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä, majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla, kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita. Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina tehnyt ja kuten se aina tekee.
"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti, äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen. Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa tytön pehmeään ruumiiseen.
Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla. Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö aprikoi, mitä se saattoi olla.
Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän äänsi.
Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.
Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko — liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros, kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä puistatti?
Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia. Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän oli varma, että ne tulisivat.
Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti. Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.
Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle, jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen. Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä — niin monen oli koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.
Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi, että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin, kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa — siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä — tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.
Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo työskenteli vain kolmenkymmenen adin — vajaan sadan metrin — päässä hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa oli niin niukka, että he olivat melkein alasti — mikä ei ollut lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa, niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän — suun — yläpuolella. Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset, että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden ruumiiden osiksi.
Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan noista oudoista olennoista — mikä seikka koitui hänen turmiokseen, sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa, sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi tahi kuusi häntä kohti.
Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavoin — pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.
Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.
Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua — siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti, vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.
Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita, ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi. Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy tarkoitus.
"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa lähintä tornia kohti!
"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee minun kanssani Moakin torniin."
"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani terävyyden — päässään!" Viimeisen sanan hän lausui melkein kiljumalla.
"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla — hänet viedään Luudille."
"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella", intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.
"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää olla."
"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle. Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan, suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne, kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.
Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin, käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia, jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset. Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat. Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.
Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa, joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?
He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse. Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin se oli ollut miespuolinen — nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden välinen kiista tuntui uhkaavalta.
Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.
Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde. Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.
"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille, jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on se Luudin asia — eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.
Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan. He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä. Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.
Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma. Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä — ei niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia, mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.
"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.
"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.
"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta tee vieläkin niin; pidän siitä."
Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä. Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.
"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin edellisestä. Miten se käy?"
"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"
"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"
"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."
"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän, miten menettelet!"
"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja hän lauloi taaskin.
"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa minuakin laulamaan?"
"En tiedä, mutta mielelläni koetan."
"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua päästelemään tuollaisia ääniä."
Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.
Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.