VIIDES LUKU
Täydelliset aivot
Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne söivät ihmislihaa — ja söivät sitä raakana!
Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin, peittäen kasvonsa käsillään.
"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"
"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.
"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin syömään."
"Se on kamalaa!" huudahti Tara.
Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin. Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja, jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta hän ei osannut arvata.
He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta huoneessaolijoista.
"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin vainioilla."
Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan. Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.
Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti puhumaan.
"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.
Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.
"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja jalokivikorujaan!"
"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"
"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.
"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen rintaansa kohti.
"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor. Mutta tämä" — hän kosketti päätään — "on kaldane. Kaikkea ohjaavat aivot, järki, hengen voima. Rykor" — hän osoitti ruumistaan — "on mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet; niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.
"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka ei kykene irtautumaan?"
Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan. Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi kavuta hänen jäsenilleen — huu! — se ajatuskin pyörrytti.
Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!" hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle. "Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.
"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.
"Entä hänen?"
"En tiedä."
"Eipä väliä. Tulkaa!"
Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä, tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin sotavaltiaan ainoa tytär!
"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."
"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"
Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek, tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta. Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät. Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.
Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa. Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia; sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane. Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten iho oli sinertävän harmaa — tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.
Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä. Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.
"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.
"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."
"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.
Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:
"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"
"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", vastasi Luud.
"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa; äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä vapauttamaan minut heti."
"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu — bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi palvella heitä, mutta et vielä — olet liian laiha. Meidän on lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin. Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia, ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät. Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä, että se nukkuu ja syö — mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek? Ei mitään muuta!"
"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.
"Vie se pois!" komensi olento.
Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista sokkeloista.
Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat pieneen kammioon.
"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti lihoteta — hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta. "Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.
Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.
"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle, ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut luonani koko ajan."
"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.
"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin, täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia — me kaikki?"
"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.
"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta, josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki täsmälleen samanlaisia."
"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.
"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."
"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."
"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."
"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis, että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa jälkeläinen."
"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."
Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.
"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa minulle myöhemmin."
"Minä lupaan", vakuutti tyttö.
"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme sukupuolettomia — kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."
"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.
"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."
"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.
"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."
"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.
"Hyvin pitkä."
"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"
"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja banthit käyvät yöllä ne noutamassa."
"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.
"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä. Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän ohjaaminamme — katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja tuntoa.
"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."
"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen lihas määräysvallassani — siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua, kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki, mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee, kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat, nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy, et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet, sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-, lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut. Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan — jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu — jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus — täydelliset aivot."
"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi tyttö.
"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi, mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että on vieläkin askel ylöspäin — että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa rotumme kehittyy yliolioiksi — pelkiksi aivoiksi. Painajaisen tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat. Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot. Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä Barsoomin uumenissa — vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."
"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.
"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"
"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon ihastuttavampaa."