KAHDEKSAS LUKU
Täpärä koitos
Ghek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja, istui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken herännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut uneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään yhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä tiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti lauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin kylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä sopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan kehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki kaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat. Kauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden ympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä tanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet olivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek aprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä enemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko heidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli oikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen tarkoitus olla?
Ja hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin päättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli voimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä odottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat yhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta, uskollisuutta eikä ystävyyttä — he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi surmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen kuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei tosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä tyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.
Rykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa hänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut Luudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen järkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen. Muukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta — siinä oli suuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut ohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.
Samassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka kädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki, joka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.
"Hiljaa!" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa rypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien edessä. "Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi arvossa, niin puhu nopeasti ja totta!"
Jos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken selvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole ihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin tuomio.
"Oletko hänen kansalaisensa?" hän kysyi. "Oletko tullut häntä pelastamaan?"
"Kyllä."
"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun on kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut mukaasi?"
Gahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän — viimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä kasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty vankina monen monituista päivää.
"Jos hän elää ja on vahingoittumaton", virkkoi Gahan, "niin otan sinut mukaamme."
"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton", vastasi Ghek. "En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud noudatti hänet luokseen."
"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!" Gahan puhui nopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.
"Tule sitten!" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen kaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. "Luud on kuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa."
"Kiiruhda!" hoputti Gahan.
"Pane miekkasi tuppeen!" pyysi Ghek. "Jos sitten sivuutamme heimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän uskovan minua."
Gahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että hänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.
"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta", vakuutti Ghek. "Kaikki pelastumistoiveeni ovat sinun varassasi."
"Ja jos petät minut", varoitti Gahan, "voin luvata, että kuolet yhtä varmasti kuin kuninkaasikin käskystä."
Ghek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa maanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka ehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies olisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania laisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan osaavansa takaisin torniin ja vapauteen.
Kahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä. Mutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että hän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot, ja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.
"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan", supatti
Ghek. "Mene tuonne!" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.
"Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.
"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja taistelen vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin käskystä. Tule!"
Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.
Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan saatuaan miekanpiston sydämeensä.
"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.
Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen kintereillään.
"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon oma."
Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli pakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili, joten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta, päättömästä oliosta.
Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania, vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa oloissa mahtavan isänsä hovissa?
Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin saat pitää henkesi!"
Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.
"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään. Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.
Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."
Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin kasvoihin.
"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään." Ja hän riensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi, kun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin — kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli kyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä mukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan, joka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova jättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon hartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja valpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.
"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet armolliset", hän virkkoi. "Tulit parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat toivoa."
Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.
"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on vähäarvoinen seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on sellaisenaan riittävä palkkio."
Heidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä, ja pian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja etenivät reippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek hoputti heitä yhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset ihmiset eivät milloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea seuraava pari liikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.
"Ketään ei ole estämässä meitä", väitti Gahan. "Miksi siis tarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?"
"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan tiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen Luudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja saatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua. Ettei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että tapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta paljoa ennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin kimpussamme, ja he tulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja heillä on kookkaat, voimakkaat rykorit, siitä olen varma."
[Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen käyttänyt nimitystä kuningas, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua meidän kielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla jed tahi jeddak ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla, joka oikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana kuningatar käytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]
Ja pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, kaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.
"Torni on nyt vain vähän matkan päässä", huusi Ghek. "Joutukaa, kun vielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen takana päivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua."
"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa", vastasi Gahan, liikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista äänistä, kuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.
"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä", intti Ghek.
"Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema."
Gahan hymyili. "Älä pelkää bantheja!" hän rauhoitti kaldanea. "Jos vain ennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme tarvitse säikkyä mitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia."
Ghek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan näkynyt, uskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt miehen tarkoitusta.
"Lentokoneesi", selitti Gahan. "Se on tornin edustalla ankkurissa."
Taran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. "Sinä löysit sen!" hän huudahti. "Mikä onni!"
"Onni se todella oli", myönsi mies. "Ensiksi se ilmaisi minulle, että sinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä, kun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua tuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata."
"Mistä tiesit, että se olin minä?" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa miettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä tilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.
"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta", vastasi Gahan. "Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma asiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla vähän aikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut selvästi, oliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi huomannut lentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini, Heliumin Tara. Minua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin käydä. Jollei aurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi kiilloitettuun keulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta mitään."
Tyttö vapisi. "Jumalat sinut lähettivät", hän kuiskasi hartaasti.
"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara", kertasi Gahan.
"Mutta en tunne sinua", sanoi tyttö. "Olen koettanut muistella sinua, mutta en muista. Mikä on nimesi?"
"Nimitä minua Turaniksi!" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli johtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju rakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan puistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi kuin siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana. Yksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän myöskin voisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön luottamuksen ja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin loistavana Gatholin jedinä.
Tällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan maanalaisesta käytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät etumaiset ahdistajansa — nopeiden, voimakkaiden rykorien olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä kaldaneja. He kiiruhtivat mahdollisimman joutuisasti ylöspäin maanpinnan tasalle vieviä portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin liikkuivat heidän jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä, pitäen Taraa kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun taas Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas miekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki nyt tiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle ja lentokoneeseen.
"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!" ehdotti Tara.
"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle", torjui gatholilainen. "Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse lentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja jos ehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo olennot, voit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan sitten kannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä, niin tiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja rukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka vie sinut vierasvaraisemman kansan pariin!"
Heliumin Tara ravisti päätään. "Me emme jätä sinua pulaan, panthan", hän esteli.
Välittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen Ghekille. "Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!" hän komensi. "Kaikki toivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle. Mutta jos minun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on mahdollista, ettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!" Hänen sävynsä oli ylväs ja uhmaava — sellaisen miehen sävy, joka syntymästään saakka on komentanut toisia ja jonka tahto on ollut laki. Heliumin Taraa suututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan välitetty. Mutta kuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut hupsu ja tiesi, että mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan pelastaakseen hänet. Senvuoksi hän riensi Ghekin seurassa eteenpäin, totellen Turanin käskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen puuskan hälvettyä hän hymyili, sillä hän muisti, että tämä mies oli vain karkea, hiomaton soturi eikä ollut harjaantunut käyttämään hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta miehen sydän oli paikallaan, se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään Tara antoi anteeksi hänen loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta millainen se sävy oli! Sitä ajatellessaan hän äkkiä seisahtui. Panthanit olivat karkeita, kaikkeen alttiita miehiä. Usein he kohosivat korkeihin, määräysvaltaisiin asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu niin ollen tuntunut merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu — ominaisuus, jota oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi havaittavissa kuin se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun ennenkin, kun hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli kajauttanut komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä Mors Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.
Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa, sillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän arvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen hätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä näkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean ottelun. Taivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän tunsi hyvin miekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka kömpelösti kaldane hyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan torjui iskut. Kun Tara ylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta, vain mitä yksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen verhoamaa vartaloa ja näki joustavien lihasten liikkuvan punertavan pronssinvärisen ihon alla ja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot, heräsi hänen mielessään kiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun tunne, joka oli vain naisen antama luonnollinen tunnustus miehen taidosta ja urheudesta ja ehkä myöskin jossakin määrin miehuullisen sopusuhtaisesta ja voimakkaasta olemuksesta.
Kolmasti muuttui panthanin säilän asento — kerran se torjui rajun sivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun hän nosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane elottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi portaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa kanssa. Sitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti taistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli teräksen kalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja kaldanein päästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä palaamaan uljaan puolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti hänelle, että hän voisi auttaa miestä parhaiten olemalla valmiina lentokoneen korkeuden säätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan saapuisi pihalle.