SEITSEMÄS LUKU
Pöyristyttävä näky
Risteilijä "Vanator" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon oikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi mykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti avuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä vaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö ikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn tyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava "Vanatorin" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.
Miehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista lähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan, niin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen, tyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa irroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa kannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja miehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli peloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli mies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön raju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja uhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.
Laivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli irroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään, ja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja hihnarykelmänä. Milloin "Vanator" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi se aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen suuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn liehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.
Soturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen, tarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen putoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen vimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun laiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja vaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi maahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista sekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi Gatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti "Vanatorin" huojuvan kannen reunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui laivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut sekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä käsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen miehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino, jolla voi antaa apua.
Hän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään kiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan reunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi laajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa Barsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli toivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin pysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen jalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä niin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen. Jaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti kieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai käteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin hihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen kuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.
Hän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän kiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään, jossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita samanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt soturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä siihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi kavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään kieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet alkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja ilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin silmien väliin.
Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista. Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen. Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai "Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa kunnossa.
Entä Gahan, Gatholin jed — miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna. Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien; mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.
Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle, saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa, että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen, koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan, miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla, johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja. Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.
Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko, vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi askeleensa luoteiseen päin.
Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse, etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa, mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa — aikoinaan rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut sukupuuttoon.
Mutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät suhteettomilta — ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus, etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut. Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata muokkaavien olentojen. Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen, ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan; ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento, joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti, jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se totta sittenkin — pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa parhaillaan kiskoivat pystyyn.
Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa, että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen, tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.
Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä. Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli varmasti erehtynyt — puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.
Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti, päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.
Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä, koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki, jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei jedillä ollut pienintäkään epäilystä.
Nyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi. Hän tiesi, mihin torniin vanki oli viety — mutta siinä olikin kaikki. Vangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut aavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään — Heliumin Taran tähden hän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa. Nopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten miellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan pelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen. Tehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan sideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja koetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori liikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja alus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain potkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin. Gahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään — lähin potkuri olisi ehkä tuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi siihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati — jollei Heliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut huomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut päättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa rakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.
Barsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti ylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin Gahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui sitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen aluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa Bantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin joutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen askeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen takanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken. Tavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt hän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä hänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä tapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava ärjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien nopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa parhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen kätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut asettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen vastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä otusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä oli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään, kuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.
Hän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen keulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun mies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen perään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa sysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä kiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa kannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt mies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän ääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti maasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti. Gahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului pehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei ollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja kivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä. Gahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden johdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa saalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan korkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan ilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus siirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan ruhon sysäämänä.
Mies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä ja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi alustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten hypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth liukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti sitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja nousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen, joka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa mies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen koettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse samalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja kun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti aluksen laidalta.
Vilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia kohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se olisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi aluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi seurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella, odottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä pitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain muutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen täytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua avuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson läpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta näiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.
Gahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja laskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa, minkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan verkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen muurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot hievahtaneet — ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin aukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia asukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten läheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan. Päästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi päättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen kaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta. Mutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat elollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin voimakkaammiksi.
Tämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin Heliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli ryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli noin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän ehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen sen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin pohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien, pitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi sisälle.