KAHDEKSASTOISTA LUKU
Uskollisuuden näyte
Kauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun tornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön kentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja kuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja molemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja heidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan jeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat thoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla jalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta päästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista tunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili heitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten edelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin seurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee havainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen jeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota heihin.
"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista", hän huusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat, "kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja orjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset, U-Kalille."
Hänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse tornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja tihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei ollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa manatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa istuvalle henkilölle.
"Manatajin U-Kal", lausui O-Tar, "olet ansainnut panokset. Harvoin olemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on täällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin henkivartiostossa."
Jeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan päällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä paksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti Gahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti Gahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara tarttui mustan päällikön käteen.
"Turan!" hän kuiskasi. "Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin holveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja —"
Mutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän suorastaan kirkui: "Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran, valtaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja pitää nyt hänen asuaan!"
Heti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa, ponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä miehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val Dor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin, paljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle. Miestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein askelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin heidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat kaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi ainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain kalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.
Nyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt kaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut surmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko suunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua, oli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten portille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin suurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia ja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin vankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor kohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli heidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen raivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten portille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa vastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.
He olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa kaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä — ilmeisesti osasto jeddakin henkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat kalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä sortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta thoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään tappioista.
Gahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään yksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti iskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka sivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli tottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti päästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan asemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai oikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen puolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija käänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan hyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta aina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.
Heidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa vauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli hätähuudon.
"Turan, olen heidän vankinaan!" kuului Heliumin Taran ääni.
Gahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan ratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha henki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet ratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua katukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun selässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen ryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät etäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin, joka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.
Gahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja, saavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia Gahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen hän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit pysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle. Gahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi varoittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien. Mutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska hän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi saattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt sisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen hihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa huusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle "O-Tarin nimessä." Miehet epäröivät hetkisen.
"Pois tieltä!" karjaisi Gahan. "Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella saadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?"
"Kelle sinun on se vietävä?" kysyi vahtimiehistön padwar.
"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?" huusi Gahan. Odottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan palatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian myöhäistä tehdä mitään — mikä on varsin tavallista.
Gahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä syystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että olisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten ja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin valtaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.
"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?" hän tiedusti
Orja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan syöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia ratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.
"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen thoatinsa selässä?" hän huusi vahdeille.
"Hän meni sisälle juuri äsken", vastasi padwar, "väittäen olevansa
O-Tarin lähetti."
"Hän valehteli", kiljui tulokas. "Hän oli Turan, orja, joka kaksi päivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi! Hänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin käsky."
Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja kammioita.
Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin. Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä, jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa. Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa. Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa kärjen tytön sydämeen.
"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."
Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään. Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa avuttomassa asennossa.
"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin vihollisten keskellä kunniani puolesta."
Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä ihoa, ja Gahan seisahtui.
"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua liian suuresti, Heliumin tytär."
Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä miekka.
"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin kuolla hänen puolestaan.
Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan, virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa saakka.
Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse. Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi heitä.
"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta, ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."
Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla paikkansapitävä — oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän oli.
"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.
Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä, koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli käsittämätöntä — mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla epäilystäkään.
"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin olettanut hänen kuolleen.
"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.
"— Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina, haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti nainen — manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun, ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani, joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."
"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti
Gahan.
"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin, mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen — että minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava, kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät manatorilaiset enää minua näe."
"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan. "Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli puolittainen taisteluhaaste.
"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."
Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna, päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat, marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."
"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani, senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.
Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän, joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia, kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän vivahduksen.
"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen, että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin sivistyskansat tunne."
Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"
"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."
Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.
[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]
Tasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion isältäni Heliumissa."
"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon, että rakastamani nainen on onnellinen."
Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä herposi, ja hän pudisti päätään.
"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen, vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä korvani eivät saa kuulla."
"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla rakkauden sanoja panthanilta?"
"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä, jonka kanssa olen kihloissa — kansalaiseltani Djor Kantosilta."
"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä —"
"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä huuleni eivät tuo esiin."
"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle: 'Minä vihaan sinua.'"
"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö koruttomasti.
"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain viha — niin minusta tuntui — voi selittää sen, että olit poistunut koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä, että sinun oli mahdoton auttaa minua."
"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."
"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia, niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän välittäisi miehestä mitään.
Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly, harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento, tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella lattialla.