KOLMASTOISTA LUKU
Epätoivoinen urakka
E-Med astui tornihuoneen lattian poikki Heliumin Taran ja orjatytön Lan-On luokse. Hän tarttui kovakouraisesti edellisen olkapäähän. "Nouse ylös!" hän komensi. Tara löi hänen kätensä irti itsestään, nousi pystyyn ja peräytyi edemmäksi.
"Älä satuta kättäsi Heliumin prinsessaan, elukka!" hän varoitti.
E-Med naurahti. "Luuletko minun pelaavan puolestasi jetania, jollen sitä ennen tiedä, millaisesta panoksesta pelaan?" hän kysyi. "Tule tänne!"
Tyttö oikaisihe täyteen mittansa, laskien käsivartensa ristiin rinnalleen, eikä E-Med huomannut, että hänen oikean kätensä ohuet sormet pujottautuivat hänen vasemman olkansa ylitse kulkevan leveän nahkahihnan alle.
"Jos O-Tar saa tästä tiedon, niin sinä kadut sitä, E-Med", tuskitteli orjatar. "Manatorissa ei liene sellaista lakia, jonka nojalla saisit tämän tytön, ennen kuin voitat hänet rehellisesti."
"Mitä välittää O-Tar hänen kohtalostaan?" vastasi E-Med. "Enkö ole sitä kuullut? Eikö hän pilkannut suurta jeddakiamme, syytäen hänelle herjauksia? Kautta ensimmäisen esi-isäni, luulisinpä O-Tarin saattavan korottaa jediksi sen miehen, joka taltuttaa tytön." Ja uudelleen hän lähestyi Taraa.
"Odota!" sanoi tyttö hiljaa ja tasaisesti. "Kenties et tiedä mitä teet. Heliumin kansa pitää Heliumin naisia pyhinä. Halpa-arvoisimmankin tähden olisi itse suuri jeddakimmekin valmis paljastamaan miekkansa. Barsoomin suurimmat kansat ovat vapisseet sodan jyrinästä, kun on puolustettu äitiäni Dejah Thorisia. Olemme vain kuolevaisia ja voimme siis kuolla; mutta häpäistä meitä ei saa. Saatte pelata jetania Heliumin prinsessasta, mutta vaikka voittaisitkin pelin, et ikinä saisi palkkiota omaksesi. Jos haluat saada kuolleen ruumiin, niin tunkeudu minua liian likelle! Mutta tiedä, Manatorin mies, että Heliumin Taran suonissa ei turhaan virtaa sotavaltiaan verta! Olen puhunut!"
"En tiedä mitään Heliumista, ja meidän sotavaltiaamme on O-Tar", vastasi E-Med. "Mutta siitä olen varma, että tahdon lähemmin tarkastaa sitä palkkiota, josta aion pelata ja jonka aion voittaa. Tahdon koettaa sen olennon huulia, joka ensi kisojen jälkeen on orjattareni. Eikä sinun, nainen, ole hyvä ärsyttää minua liian paljon." Hänen puhuessaan soukkenivat hänen silmänsä, ja hänen kasvonsa muistuttivat ärisevää petoa. "Jos epäilet sanojeni todenmukaisuutta, niin kysy Lan-Olta, orjatytöltä!"
"Hän puhuu totta, oi Heliumin nainen", pisti Lan-O väliin. "Älä ärsytä
E-Medin luontoa, jos henkesi on sinusta kallis!"
Mutta Heliumin Tara ei vastannut mitään. Hän oli jo puhunut. Nyt hän seisoi äänettömänä silmäillen lähentelevää, tukevaa soturia. Mies tuli likelle häntä, sieppasi sitten äkkiä hänet syliinsä ja kumartui, koettaen vetää hänen huulensa omilleen.
Lan-O näki Heliumin naisen puolittain kääntyvän ja rajusti kiskaisevan oikean kätensä irti oikean rintansa kohdalta. Hän näki käden sujahtavan E-Medin käsivarren alitse ja kohoavan miehen hartioitten taakse. Kädessä välkkyi pitkä, kapea tikari. Soturin huulet painuivat yhä lähemmäksi naisen suuta, mutta ne eivät ehtineet sitä koskettaa, sillä äkkiä mies suoristautui jäykäksi, hänen huuliltaan pääsi parahdus, ja sitten hän vaipui maahan kuin tyhjä turkki, jääden sortuneena läjänä virumaan lattialle. Heliumin Tara kumartui ja pyyhki asettaan hänen hihnoitukseensa.
Lan-O katseli ruumista silmät kauhusta levällään. "Tämän tähden pitää meidän molempien kuolla", hän vaikeroi.
"Kukapa tahtoisi elää orjana Manatorissa?" virkkoi Heliumin Tara.
"En ole niin rohkea kuin sinä", tunnusti orjatyttö, "ja elämä on suloista, ja onhan aina toivoa."
"Elämä on suloinen", myönsi Heliumin Tara, "mutta kunnia on pyhä. Älä sentään pelkää. Kun he tulevat, kerron heille totuuden — ettet sinä ollut tässä osallinen etkä saanut tilaisuutta estää sitä."
Hetkisen näytti orjatar olevan syvissä mietteissä. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat. "Ehkä voimme", sanoi hän, "yhdellä tavoin kääntää epäluulot pois itsestämme. Hänellä on tämän huoneen avain mukanaan. Aukaistaan ovi ja raahataan hänet ulos — kenties löydämme jonkun paikan, johon saamme hänet kätketyksi."
"Hyvä!" huudahti Heliumin Tara, ja he kävivät heti yhteisvoimin käsiksi työhön Lan-On ehdotuksen mukaan. Pian he löysivät avaimen, avasivat oven, ja sitten he välissään puolittain kantoivat, puolittain laahasivat E-Medin ruumiin huoneesta portaita myöten seuraavaan kerrokseen, jossa Lan-O väitti olevan tyhjiä huoneita. Ensimmäinen ovi, jota he koettivat, ei ollut salvassa, ja siitä he kiskoivat hirveän taakkansa pieneen, yhden ainoan ikkunan valaisemaan huoneeseen. Näöstä päättäen oli sitä käytetty pikemminkin asuinhuoneena kuin vankikoppina, sillä se oli sisustettu verrattain mukavasti, jopa ylellisesti. Seinissä oli lattiasta alkaen yli kahden metrin korkuinen laudoitus, ja sen yläpuolella olevat osat seinistä ja laipio olivat koristetut muinaisaikojen virttyneillä maalauksilla. Taran katseen nopeasti lipuessa pitkin huoneen sisustaa kiintyi hänen huomionsa erääseen laudoituksen osaan, jonka toinen reuna näytti irtautuneen siihen rajoittuvasta kappaleesta. Hän meni ripeästi sen luokse ja havaitsi, että kokonaisen levyn toinen kohtisuora reuna oli enemmän kuin sentimetrin verran toisten ulkopuolella. Oli olemassa mahdollinen selitys, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, ja noudattaen mielijohdettaan hän tarttui ulkonevaan reunaan, vetäen sitä ulospäin. Hitaasti levy kääntyi häneen päin, ja näkyviin tuli tumma aukko sen takana olevassa seinässä.
"Katsos, Lan-O!" huusi Tara. "Näetkö, mitä löysin — onkalon, johon voimme kätkeä tuon lattialla viruvan möhkäleen."
Lan-O tuli hänen luokseen, ja yhdessä he tarkastivat pimeätä aukkoa; siellä oli vähäinen permanto, josta kapea käytävä vei alaspäin sysimustaan pimeyteen. Salaoven takaista lattiaa peitti paksu pölykerros, osoittaen, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun ihmisjalka oli sitä viimeksi polkenut — se oli salakäytävä, jota silloin elävät manatorilaiset epäilemättä eivät tunteneet. Sinne he raahasivat E-Medin ruumiin, jättäen sen tasaiselle permannolle. Heidän poistuessaan synkästä ja kammottavasta komerosta olisi Lan-O tahtonut rämäyttää laudoituksen kiinni, mutta Tara esti sen.
"Maltahan!" hän kehoitti ja ryhtyi tarkastamaan oven puitteita ja kynnystä.
"Joudu!" kuiskasi orjatar. "Jos joku tulee, olemme hukassa."
"Meille saattaa olla paljon hyötyä siitä, että osaamme uudelleen avata tämän oven", vastasi Heliumin Tara ja painoi sitten äkkiä jalallaan avonaisen levyn oikealla puolella olevaa kaiverretun laudoituksen osaa. "Ahaa!" hän virkkoi äänessään tyytyväinen sointu ja sulki sitten levyn, niin että se sopi tarkasti paikalleen. "Tule!" hän kehoitti ja kääntyi huoneen ulko-ovelle.
He pääsivät omaan koppiinsa kenenkään huomaamatta, ja suljettuaan oven Tara lukitsi sen sisäpuolelta, pistäen sitten avaimen hihnoituksensa salataskuun.
"Tulkoot he vain!" hän sanoi. "Kuulustelkoot meitä! Mitä voisi kaksi vanki-parkaa tietää ylhäisten vartijoittensa puuhista? Kysyn sinulta, Lan-O, mitä he voisivat."
"Ei mitään", myönsi Lan-O, hymyillen kumppanilleen.
"Kerrohan minulle näistä Manatorin miehistä!" pyysi Tara äkkiä. "Ovatko he kaikki E-Medin kaltaisia vai ovatko jotkut heistä samanlaisia kuin A-Kor, joka tuntui miehuulliselta ja ritarilliselta?"
"He ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin maitten ihmiset", selitti Lan-O. "Heidän joukossaan on sekä hyviä että pahoja. He ovat rohkeita ja oivallisia sotureita. Omassa keskuudessaan he kyllä noudattavat ritarillisuuden ja kunnian vaatimuksia, mutta ollessaan tekemisissä muukalaisten kanssa he tunnustavat vain yhden lain — voiman oikeuden. Muiden maiden heikot ja onnettomat herättävät heissä halveksumista ja lietsovat vireille heidän luonteensa kaikki huonoimmat puolet, mistä epäilemättä johtuu meidän, heidän orjiensa, osaksi tuleva kohtelu."
"Mutta miksi he oikeastaan halveksivat niitä, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet heidän käsiinsä?" tiedusti Tara.
"En tiedä", vastasi Lan-O. "A-Kor arvelee sen johtuvan siitä, ettei voittoisa vihollinen ole koskaan tunkeutunut heidän maahansa. Varkain tekemillään ryöstöretkillä he eivät ole kertaakaan kärsineet tappiota, koska he eivät milloinkaan odota joutuakseen taistelemaan voimakasta sotajoukkoa vastaan, ja siksi he ovat alkaneet pitää itseään voittamattomina. Ja muita kansoja halveksitaan vähemmän uljaina ja huonompina aseiden käyttäjinä."
"Mutta onhan A-Kor yksi heistä", huomautti Tara.
"Hän on O-Tarin, jeddakin, poika", vastasi Lan-O; "mutta hänen äitinsä on korkeasukuinen gatholilainen, jonka O-Tar sai vangikseen ja teki orjakseen; A-Kor kerskuu, että hänen suonissaan virtaa ainoastaan äidin verta, ja tosiaan hän on toisenlainen kuin muut. Hänen ritarillisuutensa on hellempi, vaikka ei edes hänen pahin vihamiehensäkään ole tohtinut lausua epäilyksiä hänen rohkeudestaan, samalla kun hänen miekan- ja keihäänkäyttönsä ja ratsastustaitonsa ovat maineessa kautta koko Manatorin."
"Mitä luulet hänelle tehtävän?" kysyi Heliumin Tara.
"Hänet tuomitaan kisoihin", vastasi Lan-O. "Jollei O-Tar ole kovin kiukuissaan, saatetaan hänet määrätä vain yhteen peliin, missä tapauksessa hän voi selviytyä hengissä; mutta jos O-Tar todella haluaa päästä hänestä eroon, tuomitaan hänet olemaan mukana koko sarjassa, eikä kaikista kymmenestä ole elossa suoriutunut yksikään soturi tai oikeammin ei ainoakaan O-Tarin tuomitsema."
"Mitä ovat kisat? En oikein ymmärrä", valitti Tara. "Olen kuullut täällä puhuttavan jetanin pelaamisesta, mutta eihän jetanissa totisesti kukaan voi saada surmaansa. Minun kotimaassani pelataan sitä paljon."
"Mutta ei sillä tavoin kuin Manatorin arenalla", vakuutti Lan-O.
"Tulehan ikkunaan!" Yhdessä he menivät itään päin avautuvalle aukolle.
Alhaalla Heliumin Tara näki laajan kentän matalan rakennuksen ja niiden tornien ympäröimänä, joista yhdessä oli vankina. Arenan ympärillä oli penkkirivejä; mutta hänen huomionsa kiintyi heti jättiläiskokoiseen jetanlautaan, joka oli muodostettu arenalle isoista, vuorotellen punakeltaisista ja mustista neliöistä.
"Täällä pelataan jetania elävillä nappuloilla. Panokset ovat suuria, tavallisesti nainen — joku harvinaisen kaunis orjatar. Itse O-Tar olisi saattanut pelata sinusta, jollet olisi raivostuttanut häntä, mutta nyt sinusta pelaavat avointa peliä orjat ja rikolliset, ja sinut saa voittava puoli — ei yksi ainoa soturi, vaan kaikki, jotka selviytyvät pelistä hengissä."
Heliumin Taran silmät välähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Pelin johtajien ei välttämättä tarvitse itsensä olla siinä mukana", jatkoi orjatyttö, "vaan saavat istua noilla kahdella komealla valtaistuimella, jotka näet molemmin puolin lautaa, ja ohjata nappuloita ruudulta toiselle."
"Mutta mikä siinä on vaarallista?" kysyi Heliumin Tara. "Jos nappula lyödään, niin sehän vain poistetaan laudalta — se on jetanin sääntö, melkein yhtä vanha kuin Barsoomin sivistys."
"Mutta kun täällä Manatorissa pelataan suurella arenalla elävillä nappuloilla, on se sääntö muutettu", selitti Lan-O. "Kun soturi siirretään ruudulle, jolla on joku vastustajan nappula, taistelevat he molemmat kuolemaan saakka ruudun omistamisesta, ja menestyksellinen puoli hyötyy siirrosta. Kaikki soturit on koristettu edustamiensa nappulain mukaisesti, ja lisäksi on kullakin merkki osoittamassa, onko hän orja, tuomiotaan suorittava soturi vaiko vapaaehtoinen. Tuomion suorittajilla pitää olla ilmaistuna heidän pelattavikseen määrättyjen ottelun erien luku. Siten liikkeiden ohjaaja tietää, mitä nappuloita uhrata, mitä säästää. Sen lisäksi vaikuttaa miehen toiveisiin se asema, mikä hänelle on määrätty pelin ajaksi. Ne, joiden toivotaan kuolevan, ovat aina pelissä panthaneina, sillä panthaneilla on pienimmät mahdollisuudet jäädä henkiin."
"Ottavatko pelin ohjaajat koskaan siihen mieskohtaisesti osaa?" tiedusti Tara.
"Kyllä vain", sanoi Lan-O. "Kun kahdella soturilla, ylimpäänkin luokkaan kuuluvalla, on keskinäistä vihaa, pakottaa O-Tar usein heidät ratkaisemaan välinsä arenalla. Siinä tapauksessa he ovat mieskohtaisesti mukana ja miekka kädessä ohjaavat pelaajiaan päällikön paikalta. He valitsevat itse pelaajansa, tavallisesti parhaimmat omista sotureistaan ja orjistaan, jos he ovat mahtimiehiä, joilla niitä on, tai tarjoutuu heidän ystäviään vapaaehtoisiksi tai he saavat vankeja holveista. Ne ovat todellisia kamppailuja, parhaita mitä nähdään. Usein saavat itse päälliköt surmansa."
"Tässä amfiteatterissako siis Manatorissa jaetaan oikeutta?" kysyi
Tara.
"Hyvin suuressa määrin", vastasi Lan-O.
"Miten niin ollen vanki voi voittaa vapautensa, kun oikeudenkäyttö on tällaista?" jatkoi Heliumin tyttö.
"Jos hän on mies ja suoriutuu hengissä kymmenestä pelistä, saa hän vapautensa", selitti Lan-O.
"Mutta kukaan ei suoriudu?" huomautti Tara. "Entä jos hän on nainen?"
"Kukaan Manatorin porttien sisälle saapunut muukalainen ei ole koskaan ollut elossa kymmenen pelin jälkeen", vastasi orjatar. "Heidän sallitaan tarjoutua pysyviksi orjiksi, jos se on heistä mieluisempaa kuin jetanlaudalla taisteleminen. Tietysti heidät kuten kuka soturi hyvänsä voidaan vaatia osallisiksi peliin; mutta silloin ovat heidän eloonjäämismahdollisuutensa suuremmat, koska he eivät enää koskaan saa tilaisuutta voittaa vapauttaan."
"Entä nainen", tiukkasi Tara, "miten voi nainen päästä vapaaksi?"
Lan-O naurahti. "Hyvin yksinkertaisesti", hän huudahti ilkamoiden. "Hänen on vain löydettävä soturi, joka taistelee hänen puolestaan kymmenessä pelissä peräkkäin ja jää eloon."
"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", lausui Tara pilkallisesti.
Samassa he kuulivat askelten töminää koppinsa ulkopuolelta, ja hetkistä myöhemmin kiertyi avain lukossa ja ovi avautui. Heidän eteensä ilmestyi soturi.
"Oletko nähnyt E-Mediä, dwaria?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi Tara; "hän oli täällä vähän aikaa sitten."
Mies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa ja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän hämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. "Tämä on kummallista", hän virkkoi. "Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin, mutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei kukaan ole nähnyt hänen poistuvan."
Heliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä selkämyksellä. "Heliumin prinsessan on nälkä, mies", hän sanoi venytellen. "Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!"
Tunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita sotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei osoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli lähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut vuotanut verta.
"Nainen", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, "sinä näit dwar
E-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!
Näitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?"
"Näin", vakuutti Heliumin Tara.
"Minne hän täältä lähti?"
"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen oven lävitse?" Tytön sävy oli pilkallinen.
"Sitä emme tiedä", sanoi upseeri. "On tapahtunut kummia kumppanisi kopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun skeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan mahdottomilta näyttäviä tekoja."
"Ketä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Turania, panthaniako? Elääkö hän siis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?"
"Puhun siitä oliosta, joka nimittää itseään Ghekiksi, kaldaneksi", vastasi upseeri.
"Entä Turan? Kerro minulle, padwar, oletko kuullut mitään hänestä!" Taran sävy oli kiihkeä, ja hän kumartui hieman eteenpäin upseerin puoleen huulet hiukan raollaan jännityksestä.
Häntä tarkkailevan orjattaren, Lan-On, silmiin ilmestyi lempeä ymmärtämyksen ilme. Mutta upseeri ei välittänyt mitään Taran kysymyksestä — mitäpä merkitsi hänelle orjan kohtalo? "Ihmisiä ei katoa pelkkään ilmaan", murahti hän, "ja jollei E-Med löydy pian, saattaa itse O-Tar käydä käsiksi tähän juttuun. Jos sinä, nainen, olet yksi noita kamalia korphaleja, jotka käskemällä kelvottomien vainajien henkiä hankkivat ilkeämielistä valtaa eläviin nähden ja jollaiseksi monet nyt uskovat Ghekiksi nimitettyä oliota, niin varoitan sinua, ettei O-Tar osoita sinua kohtaan vähääkään sääliä, jollet palauta E-Mediä."
"Mitä hulluutta tämä on?" kivahti tyttö. "Olen Heliumin prinsessa, kuten olen maininnut teille pariinkymmeneen kertaan. Jos tarunomaisia korphaleja olisikin olemassa, mitä nykyisin eivät usko enää muut kuin perin tietämättömät, niin ne, kuten perityt muinaistarumme kertovat, menivät vain alimpaan luokkaan kuuluvien turmeltuneiden rikollisten ruumiisiin. Manatorin mies, sinä olet hupsu kuten myöskin jeddakisi ja koko hänen kansansa." Ja hän käänsi kuninkaallisen selkänsä padwarille, alkaen katsella ikkunasta Jetan-kentän ja Manatorin kattojen ylitse matalia kumpuja, aaltoilevaa maisemaa ja vapautta.
"Jos kerran tiedät korphaleista noin paljon", kiljui mies, "niin tiedät myöskin sen, että vaikka tavallinen ihminen ei rohkenekaan loukata heitä, saa jeddak rankaisematta surmata heidät omalla kädellään!"
Tyttö ei vastannut mitään eikä suostunut enää puhumaan miehen kaikista uhkauksista ja raivonpurkauksista huolimatta, sillä nyt hän tiesi, ettei koko Manatorissa uskaltaisi häntä loukata kukaan muu kuin jeddak, ja hetkisen kuluttua padwar poistui, vieden miehensä mennessään. Ja heidän mentyään Tara seisoi hyvän aikaa, katsellen Manatorin kaupunkia ja aprikoiden mielessään, mitä julmia vääryyksiä kohtalolla oli varattuna häntä varten. Hänen seisoessaan siten äänettömissä mietteissään, kantautui alhaalta kaupungista hänen korviinsa sotilasmusiikin soittoa — ratsujoukkojen pitkien sotatorvien syviä, pehmeitä ääniä, jalkasoturien soittajain kirkkaita, kiiriviä säveliä. Tyttö nosti päätään ja silmäili kuunnellen ympärilleen, ja Lan-O, joka seisoi vastaisen ikkunan ääressä ja katseli länteen päin, viittasi Taraa luokseen. Nyt he saattoivat kattojen ja katujen yli nähdä Vihollisten portille, jonka kautta marssi joukkoja kaupunkiin.
"Tulossa on suuri jed", sanoi Lan-O, "ei kukaan muu uskalla saapua Manatorin kaupunkiin tällä tavoin torvien raikuessa. Se on U-Thor, Manatorin toisen kaupungin Manatosin jed. Häntä nimitetään suureksi jediksi kautta koko Manatorin, ja koska kansa rakastaa häntä, niin O-Tar vihaa häntä. Ne, jotka ovat selvillä asioista, väittävät, että hyvin vähäinen aihe riittäisi saamaan sodan leimahtamaan näiden kahden välillä. Miten sellainen sota päättyisi, sitä on kenenkään mahdoton arvata, sillä Manatorin kansa palvoo suurta O-Taria, vaikka häntä ei rakastetakaan. U-Thoria rakastetaan, mutta hän ei ole jeddak." Ja Tara ymmärsi, kuten vain marsilainen saattaa ymmärtää, kuinka paljon tähän yksinkertaiseen lauseeseen sisältyi.
Marsilaisen uskollisuus jeddakiaan kohtaan on miltei vaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin itsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan, että heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän perheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän jeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä suoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia, ja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän esivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty valtaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin hallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita jeddakiksi kenet haluavat.
"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?" tiedusti Heliumin Tara.
"Hän on miesten ylevimpiä", vastasi Lan-O. "Manatosissa ei jetania pakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten heillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata, mutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema — haava, jopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään jetania sotaisena leikkinä — täällä se on teurastusta. Ja U-Thor vastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka ikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta U-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton."
Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit, keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.
"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."
Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias, ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava, ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.
"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan", huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."
Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä tiedä?" hän huudahti. "Nehän —" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.