KYMMENES LUKU
Satimessa
Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin, sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi muurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen päin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan kaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella astelevan muukalaisen edelle.
Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus, jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen puolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi häntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät puoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän astui portista kaupunkiin.
Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo; mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä. Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita. Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän oli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen uskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi toivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää lisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä, miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan olisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa välissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi vieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja vallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja edetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä toisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan huomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni ohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa eivät hypistelleet niiden kieliä.
Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi paikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää häntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei todellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.
Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella olevaan rakennukseen.
Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja heitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja turkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa. Ilmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka läheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja että koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli luullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi aavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.
Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.
Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein samanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun, avoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi piiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut useiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän tuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti edestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja kuulustelematta.
Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen lähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä, ja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui miekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut. Hiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä suljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.
Turan odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea ja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli sulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää huolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli ilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan matkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja ruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita, sikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien köyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän etsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka varmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.
Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia ponnistuksiaan — se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä kohtalo — maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli — kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi, joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko ihmekään, että häntä hymyilytti.
Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään, edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni. Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa. Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi. Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.
Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea. Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli suljettu — hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa kuului matalaa naurua.
Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita kahleita — mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme reikää, jotka muistuttivat käytävien suita — epäilemättä Marsin jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin. Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.
Jonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti mielessään sen illan tapahtumia — avointa, vahditonta porttia, valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään muuta etenemistietä.
"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti, ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta mikä on heidän tarkoituksensa?"
Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin ulkopuolella — eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja oli nyt menettänyt palkkionsa.
Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus — kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän avuton; mutta — käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.
Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta, mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.
Kun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä rauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt merkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen sydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut yksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän tajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan suojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä kaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman merkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä riistetty ystävä — vanha, rakas ystävä. Hän nousi piilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.
U-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti varhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään tekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin eteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä katseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea kasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti tarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä, silmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.
"Tulkaa!" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi eläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään riensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset jalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle. Vasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä pyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka keihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.
Hän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa tilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä siihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja nopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli hänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan karkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen, keskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.
"Riennä, Ghek!" hän kehoitti. "Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä piilopaikan." Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien väliin, paljastaen pitkän miekkansa.
"Se on hyödytöntä, Ghek", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan puolustaa häntä. "Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista ylivoimaa vastaan?"
"Voin kuolla vain kerran", vastasi kaldane. "Sinä ja panthanisi pelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi tekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua."
"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä", vastusti tyttö. "Pane miekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa."
Ghek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan tuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti thoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa ympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan U-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti ensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.
"Mitä olentoja te olette?" hän tiedusti äkkiä. "Ja mitä tekemistä teillä on Manatorin porttien edustalla?"
"Olemme kaukaisista maista", vastasi tyttö, "eksyksissä ja menehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta poistua etsimään kotipaikkojamme."
U-Dorin huulille levisi juro hymy. "Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat kukkulat tietävät Manatorin iän", hän sanoi; "mutta sittenkään ei kaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen jälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen poistuneen Manatorista."
"Mutta minä olen prinsessa", huudahti tyttö ylpeästi, "eikä kansani ole sodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja autettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki Barsoomissa."
"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait", vastasi U-Dor. "Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun kauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis suojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi — mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi — onko teitä täällä useampiakin?"
"Katso itse, mitä näet!" oli Taran kopea vastaus.
"Olkoon sen laita miten tahansa!" virkkoi U-Dor. "Jos seurassasi on muita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa, jos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä O-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin lait. Tulkaa!"
Ghek viivytteli.
"Se on hyödytöntä", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä paikalleen ja alkaa taistella. "Mennään heidän mukaansa! Miksi yrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun laajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen avulla?" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.
"Olet oikeassa, Heliumin Tara", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.
Ja niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti — Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän ympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.