YHDESTOISTA LUKU
Taran valinta
Barsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan sädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin Vihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä paksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia, muurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä, yhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä muovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta ihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin saakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse hyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia, ja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet olla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani merkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille keihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat puistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää kohti.
Kummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja rakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja maalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä pehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen kaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita, joiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin värikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle haaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä, leveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin. Liike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin Tara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan Marsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien kaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut tämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla parvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla olevaa näkyä.
Kadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin kamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän vartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä ainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli huomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja jokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia sekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä äänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän lähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli näitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja jalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia. Mutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden soittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä säihkyvine sormineen.
Äkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa päässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys välkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen nurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä. U-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle sisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä ratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät vahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten seurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää käytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja sitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat ratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin olevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi alaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä sotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen suorittamaan jotakin asiaa.
Tähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä koko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan jälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta huoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja toisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka nojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun varassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui niin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut milloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio, jossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat seinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan pylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari hakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan laipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti jalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä väriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä, muutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla marmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin marmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan metrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt puhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua marmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa suurkaupungissa.
Mutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset kiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat thoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa takana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän välitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin heilauttavan korvaansa.
"Päällikköjen sali", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti havaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja hillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen, tilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia istui velttoina satuloissaan.
Kun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit vikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä olevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka seurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.
"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille", käski U-Dor, "että U-Dor on tuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen tavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden."
"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa", vastasi vahtipäällikkö, "mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle." Ja hän kääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä hänen takanaan.
"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?" hän tiedusti U-Dorilta.
"Varmastikaan he eivät ole samaa rotua."
"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla", selitti U-Dor, "ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään nälkään."
"Nainen on kaunis", virkkoi padwar. "Hänen ei tarvitse kauan kulkea kerjäämässä Manatorin kaupungissa." Sitten he puhuivat muista asioista — palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä — kunnes lähetti palasi ilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.
Senjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli näkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran salin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen portaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin kummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja kovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä oli istujia — eturivissä, puhujalavan edustalla.
Oven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen miehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit saatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia heidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi Heliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan mieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa — barsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan asuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka kasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien ynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään huomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa ollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija — taisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa, ja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat valmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak O-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla myöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä päällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin täydellisesti ruumiillistuneet.
U-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset tervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten vangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia tiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät lainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien silmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak katseensa Ghekiin.
"Entä sinä", hän kysyi, "mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi olet
Manatorissa?"
"Olen kaldane", vastasi Ghek, "korkeimman laatuinen luomakunnan olento
Barsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.
Olen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää."
"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin kaldane?"
"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa. Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut. Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua, jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."
"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa! Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene, niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin. Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" — hän osoitti Ghekiä — "osaako tuo otus taistella?"
"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden käyttelijä kuin minun kansalaiseni."
"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar. "Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa vapauden sekä itselleen että sinulle."
"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.
O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku, joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."
"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme vapaina."
O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti; katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi, missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.
Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara saattoi perustaa toiveensa — Turan, panthan; mutta missä hän oli? Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa — he olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.
"Missä on Turan, soturini?" hän tiedusti.
"Sinulta ei puutu sotureja", vastasi jeddak. "Niin kaunis nainen kuin sinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti sinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin. Nainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?"
Silmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia sulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.
"'Kunniasta'!" hän matki pilkallisesti. "Miellytän sinua, niinkö? Tiedä sitten, sika, että et miellytä minua — ettei John Carterin tytär ole sinun kaltaisiasi varten!"
Koolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi. Manatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti, ja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä kapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi, pahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan Manatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin päin.
"Vie nainen pois!" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen vimmastuneeseen ulkonäköönsä. "Vie hänet pois, ja ensi kisoissa pelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!"
"Entä tämä?" kysyi U-Dor, osoittaen Ghekiä.
"Vankiholveihin seuraaviin kisoihin saakka!" vastasi O-Tar.
"Tämä siis on kerskumaanne oikeutta!" huudahti Heliumin Tara. "Kaksi muukalaista, jotka eivät ole tehneet teille vääryyttä, tuomitaan ilman oikeudenkäyntiä! Ja toinen heistä on nainen. Manatorin siat ovat yhtä oikeamielisiä kuin miehuullisiakin."
"Pois näkyvistäni!" karjaisi O-Tar, ja U-Dorin antamasta merkistä vartijat sijoittuivat vankien ympärille ja saattoivat heidät ulos huoneesta.
Palatsin ulkopuolella Ghek ja Heliumin Tara eroitettiin toisistaan. Tyttö vietiin pitkiä puistokatuja myöten kaupungin keskustaan ja vihdoin matalaan rakennukseen, jonka katosta kohosi korkeita, jykevätekoisia torneja. Siellä hänet luovutettiin soturille, jolla oli dwarin eli kapteenin arvomerkit.
"O-Tarin määräys on", selitti U-Dor dwarille, "että naista säilytetään ensi kisoihin saakka, jolloin vangit ja tavalliset sotilaat pelaavat hänestä. Jollei hänen kielensä olisi pureva kuin thoatin, olisi hän ollut parhaan säilämme arvoinen panos." U-Dor huoahti. "Kenties vielä nytkin voin hankkia hänelle anteeksiannon. Tuntuisi kovin ikävältä, jos tuollainen kaunotar joutuisi jonkun halvan miekkosen osaksi. Olisin itse kunnioittanut häntä tarjouksellani."
"Jos minut on pantava vankilaan, niin tehkää se!" vaati tyttö. "Muistaakseni ei minua tuomittu kuuntelemaan jokaisen minuun sattumalta ihastuneen, halpasyntyisen tolvanan herjauksia."
"Siinä kuulet, A-Kor", kivahti U-Dor, "millainen kieli hänellä on.
Juuri tuolla tavoin ja ilkeämmin hän puhui jeddakillemme O-Tarille."
"Kyllä kuulen", myönsi A-Kor, jonka Tara näki vaivoin pidättävän hymyilyään. "Tule siis mukaani, nainen!" hän kehoitti. "Löydämme kyllä varman paikan Jetan-torneissa — mutta seis! Mikä sinua vaivaa?"
Tyttö oli alkanut hoiperrella ja olisi kaatunut, jollei mies olisi ottanut häntä syliinsä. Sitten hän näkyi reipastautuvan ja koetti uljaasti pysyä pystyssä ilman tukea. A-Kor vilkaisi U-Doriin. "Tiesitkö, että nainen oli sairas?" hän tiedusti.
"Kenties se johtuu ravinnon puutteesta", vastasi toinen. "Muistelen hänen maininneen, ettei hän kumppaneineen ollut syönyt moneen päivään."
"Miehekkäitä ovat O-Tarin soturit", pilkkasi A-Kor, "ylenpalttinen on heidän vieraanvaraisuutensa. U-Dor, jonka varat ovat arvaamattomat, ja urhea O-Tar, jonka kiljuvat thoatit marmoritalleissaan syövät kultaisista kaukaloistaan, eivät henno luovuttaa leivänkannikkaa nälkään nääntyvälle tytölle."
Mustasukkainen U-Dor synkistyi. "Kielesi lävistää vielä kerran sydämesi, orjan poika!" hän huusi. "Sinä koettelet oikeamielisen O-Tarin kärsivällisyyttä liian usein. Tästä lähtien huolehdi puheistasi yhtä hyvin kuin torneistasi!"
"Älä luulekaan voivasi herjata minun äitini asemalla!" sanoi A-Kor. "Sen orjattaren sukuperä, jonka veri virtaa suonissani, onkin ylpeyteni, ja häpeän ainoastaan sitä, että olen myöskin jeddakisi poika."
"Entäpä, jos O-Tar saa kuulla tästä?" uhkasi U-Dor.
"O-Tar on jo kuullut samat sanat omasta suustani", vastasi A-Kor, "ja paljon muutakin."
Hän pyörähti kantapäillään ympäri käsivarsi yhä tukena Heliumin Taran vyötäisillä, ja niin hän puolittain saattoi, puolittain kantoi tytön Jetan-torneihin, kun taas U-Dor käänsi thoatinsa ja lähti täyttä laukkaa takaisin palatsin suuntaan.
Jetan-tornien pääkäytävässä vetelehti puolikymmentä soturia. A-Kor, tornien hoitaja, puhutteli yhtä näistä. "Nouda orjatyttö Lan-O ja käske hänen tuoda ruokaa ja juomaa Thurian tornin yläkerrokseen!" Sitten hän otti puolipyörryksissä olevan tytön syliinsä ja kantoi hänet ylöspäin viettävää kiertokäytävää myöten torniin.
Pitkän nousun aikana Tara menetti tajuntansa. Sen palattua hän huomasi olevansa tilavassa, pyöreässä huoneessa, jonka kiviseinissä ympäri koko huoneen oli ikkunoita säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan. Hän makasi silkki- ja turkisvaipoista kasatulla vuoteella, ja polvillaan hänen vieressään oli nuori nainen kumartuneena hänen puoleensa, tiputtaen jotakin virkistävää nestettä hänen paahtuneiden huuliensa väliin. Heliumin Tara nousi kyynärpäänsä varaan ja silmäili ympärilleen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä tajunnan palattua hän ei muistanut useiden viime viikkojen tapahtumia. Hän luuli heränneensä sotavaltiaan palatsissa Heliumissa. Hänen tarkastaessaan puoleensa kallistuneita outoja kasvoja meni hänen otsansa ryppyihin.
"Kuka olet", hän kysyi, "ja missä on Uthia?"
"Olen orjatar Lan-O." vastasi toinen. "En tunne ketään Uthia-nimistä."
Heliumin Tara nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tällaisia karkeita kiviseiniä ei ollut hänen isänsä marmorisaleissa. "Missä olen?" tiedusti hän.
"Thurian tornissa", ilmoitti tyttö, mutta huomattuaan sitten, ettei toinen vieläkään ymmärtänyt, hän arvasi oikean asian laidan ja ehätti selittämään: "Olet vankina Manatorin kaupungin Jetan-torneissa. Tornien dwar A-Kor toi sinut tänne; olit heikko ja pyörtynyt; hän lähetti minut luoksesi ja käski minun tuoda ruokaa ja juomaa, sillä A-Korilla on hyvä sydän."
"Nyt muistan", saneli Tara hitaasti. "Muistan; mutta missä on Turan, soturini? Puhuivatko he hänestä?"
"En kuullut mainittavan ketään muuta", vastasi Lan-O. "Vain sinut tuotiin torneihin. Voit pitää itseäsi onnellisena, sillä Manatorissa ei ole ylevämpää miestä kuin A-Kor. Hänet tekee sellaiseksi hänen äitinsä veri. Hän oli Gatholista saatu orjatar."
"Gatholista!" huudahti Heliumin Tara. "Onko Gathol lähellä Manatoria?"
"Ei se ole lähellä, mutta se on läheisin maa", selitti Lan-O. "Se sijaitsee noin kahdenkolmatta asteen 1 päässä idässä päin." [Suunnilleen tuhatkolmesataakymmenen kilometriä.]
"Gathol!" jupisi Tara. "Kaukainen Gathol!"
"Mutta ethän sinä ole Gatholista", huomautti orjatyttö: "Hihnoituksesi ei ole gatholilainen."
"Olen Heliumista", vastasi Tara.
"On pitkä matka Heliumista Gatholiin", virkkoi orjatar, "mutta me gatholilaiset olemme opiskellessamme saaneet paljon tietoja Heliumin suuruudesta, joten se ei tunnu meistä niin kovin kaukaiselta."
"Oletko sinäkin Gatholista?" kysyi Tara.
"Meistä Manatorissa olevista orjista ovat monet Gatholista", selitti tyttö. "Manatorilaiset käyvät orjia hankkimassa useimmiten Gatholista, likimmästä maasta. Kolmen tai seitsemän vuoden pituisten väliaikojen jälkeen he suurilukuisina menevät väijymään Gatholiin vievillä teillä ja vangitsevat siten kokonaisia karavaaneja jättämättä ketään viemään varoittavaa sanomaa toisten kohtalosta. Eikä Manatorista pääse kukaan koskaan karkaamaan saattaakseen meistä tiedon jedillemme Gahanille."
Heliumin Tara söi hitaasti ja äänettömänä. Tytön sanat olivat herättäneet hänen mielessään muistoja hänen viimeisistä, isänsä palatsissa viettämistään tunneista ja suuresta keskipäivä-juhlasta, jossa hän oli kohdannut Gatholin Gahanin. Nytkin hän punehtui ajatellessaan jedin rohkeata puhetta.
Hän oli vielä aatoksissaan, kun ovi avautui ja aukkoon ilmestyi varteva soturi — pitkä miehenkoljo, jolla oli paksut huulet ja ilkeät, virnuilevat kasvot. Orjatyttö ponnahti pystyyn hänen eteensä.
"Mitäs tämä merkitsee, E-Med?" hän kivahti. "Eikö A-Kor kieltänyt häiritsemästä tätä naista?"
"A-Kor, tosiaankin!" Mies irvisti. "A-Korin tahto on tehoton
Jetan-torneissa kuten kaikkialla muuallakin, sillä hän viruu nyt
O-Tarin vankiholveissa, ja E-Med on tornien dwar."
Heliumin Tara näki, että orjattaren kasvot kalpenivat ja hänen silmiinsä tuli kauhun ilme.