TOINEN LUKU
Vuorten sisuksissa
Kun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden alitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän salaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen kirkkaaksi hohteeksi.
Joki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä kupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin lukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan, näiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.
Valoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki taakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.
Jos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle, olisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata päästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella pimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.
Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.
Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.
Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.
Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.
Thuridia ja thernejä ei näkynyt — mistä tummasta lävestä he olivat menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.
Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita — niin kaita, että veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen kiemurrellessa sinne tänne.
Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi, raivoisaksi pauhuksi.
Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.
Mutta pauhu — maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän huumaavan temmellyksen luota.
Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä, ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään löytäisin heitä.
Tuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle, ja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini kylläkin olisi paljoa nopeampi.
Huokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin uhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes saavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.
Nyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä mistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi minut vehkeilijöiden jäljille.
Mikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin vallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.
Jo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin kohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa — jos vielä uhraisin tunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen, niin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.
Useita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin takaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle kuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän usein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen holviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen jäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri oikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.
Mutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen aalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän kuori.
Saatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton sanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi minulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia marsilaisia.
He olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt kovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät voineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.
Heti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä ja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta laajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.
Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.
Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta, sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet; mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.
Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi, joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.
Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa — vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.
Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja, hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.
Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi molemmat väärät!
Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen — se kuulosti puun hankautumiselta puuta vasten.
Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa. Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan toisen veneen parrasta.
Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä ketään.
Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.
Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi, kuten tavallisesti.
Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen. Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani kahvaa.
Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.
Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka. Se oli tyhjä.
Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.
Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi perässäni vikkelänä kuin kissa.
Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta. Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.
Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa, puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä, jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni, joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.
Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.
Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.
Vähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään valoon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei joen vartta myöten koskien sivuitse.
Neljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle Marsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla ainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla — enää ei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.
Juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean, polun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon eteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla katsoen minua.
Sen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että jonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä vasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme olevaan aukkoon.
Eteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen oli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia korokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen ainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen kuuluvaa therniä.
Miehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä osoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.
"Sanonpa", selitti toinen heistä parhaillaan, "etten luota mustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan tietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua tunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme hajoitetuksi.
"— Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin muualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja surmaa meidät kaikki."
"Niin minäkin luulen, Lakor", vastasi toinen. "Thernin ja ensisyntyisen välillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja ajatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa lörpöttelyä."
"Tämä on todella hullua", vastasi Lakor. "Sillä tavoin emme saa avatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli pakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän menettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi vastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka hekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan."
"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi", puhui toinen thern. "Jos kiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan Matai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä sanot?"
"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana", vastasi Lakor, "ole jättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn täällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle."
Lakorin toveri pudisti päätään.
"Olet minua ylempi", sanoi hän, "en voi tehdä sellaista, mitä et hyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme."
Myöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan eleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat vahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä itseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin, jos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä heille pahaa.
Joka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi minua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni — parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia miekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.
Annoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten eteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan, mutta minä kohotin käteni pidättävästi.
"Etsin Thuridia, mustaa datoria", sanoin. "Hänen kanssaan olen riidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa, sillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin, eikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä."
He antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:
"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen musta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus, niin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea. — Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin laakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut suorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi, jollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä."
Minua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin olevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen tai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti tietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka oli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.
Jos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni, sillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän ikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas taistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään minut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät kuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en yrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin varsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että jokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti verileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani kahvaan, kun vastasin Lakorille:
"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä mitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa vain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten datoria.
"— Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat todistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat ruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin prinssi."
Nimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten heistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.
Hän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi toverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet takaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.
"Seis!" komensi Lakor. "Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos näemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy haluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta antakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin prinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten olisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.
"— Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän palaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien ulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien isällä ole syytä olla meihin tyytymätön."
Hänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja vaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin kuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin turmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun Lakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin hän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.
"Saat mennä, John Carter", sanoi Lakor, "mutta tiedä, että jos Thurid ei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät huolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa."
Keskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni. Silloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi, ikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien miesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana piilevän konnamaisuuden.
Thernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, ja
Lakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.
"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille", hän sanoi.
Mutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi vinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle aukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin vaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.
Katsahdin kysyvästi Lakoriin.
"Eläin erehtyy harvoin", sanoin, "ja vaikkakaan en epäile, että tietosi on parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja uskollisuuden tukeman vaiston ääntä."
Puhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut häneen.
"Kuten tahdot", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. "Loppujen lopuksi se on yhdentekevää."
Käännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja vaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he eivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina jonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita Barsoomissa yleisesti käytetään.
Samat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa käytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa ollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat perin vähän.
Olimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä haarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään tällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen, joka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat — se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus — ja se kuului vähän matkan päästä syrjäkäytävästä.
Woola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen uhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät hammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä piilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.
Jäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä pian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle piilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti — vahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut valppaaksi, ei enää uusiintunut.
Kohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään hämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.
He astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä välkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he pysähtyivät kuiskaillen keskenään.
"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?" sanoi Lakor.
"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle tielle", vastasi toinen, "sillä meidän kulkemamme tie on paljoa lyhyempi tähän kohtaan tultaessa — ken sen vain tuntee. John Carterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi ehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten."
"Niin", selitti Lakor, "vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies hyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä suojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa, päinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä nopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!"
"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja", puheli Lakorin toveri, "joita hän ei niin helposti saa vältetyksi — jos hänen onnistuu selviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi tehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa —"
Olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän keskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua uhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.