KOLMASTOISTA LUKU
Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
La oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan Tarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki, että apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi avuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.
"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme", komensi hän, ja he kantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet erään puun alle.
"Rakentakaa minulle maja", määräsi La. "Pysähdymme yöksi tähän, ja huomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän temppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen häneltä?"
Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei Tarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies katseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän katseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.
"Missä on veitsi?" kysyi La häneltä.
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen teille."
La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia Lan rakkautta.
Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."
Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien, jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.
Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä. Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.
Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. — Tänä yönä! — hän ajatteli. — Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. — Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun uhrin — eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.
Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen vieressä — mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?
Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan kiedotut nuorat — ne tunkeutuivat lihaan — mutta hän ei valittanut. Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty — etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.
La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.
Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria kidutettaisi — kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä. Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle. Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.
Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa, hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä, vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.
Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin — hymy erotti hänen huulensa toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni hänelle.
"Rakasta minua, Tarzan!" hän huudahti. "Rakasta minua, niin pelastut."
Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.
"Tulkaa liekehtivän jumalan papit", hän huudahti, "ja valmistakaa uhri".
Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen, mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat valkeat ja väsyneet — palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen — köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena, iljettävänä — ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset, eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi irvistykseksi — suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.
La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin — soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi, hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään.
Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä. "Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat minua — että palaat kanssani Opariin — niin saat elää. Kansani vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"
Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki, kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.
Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun, joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion juurella.
"Vastauksesi!" vaati La. "Mikä on vastauksesi Oparin Lan rakkauteen?"
Tarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin kuulivat sen — se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät suurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni vai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan apinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun tarkoituksen — apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan silmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti. "Sinä hylkäät Lan!" huudahti hän. "Sitten kuole! Soihtu!" komensi hän kääntyen pappiin päin.
Tarzan katsoi hänen kasvoihinsa. "Tantor on tulossa", hän sanoi. "Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään, että hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen, ja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua häneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!"
La tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut koirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi, että suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki sai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä, jotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin jatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin — kukaan ei voinut arvata kuinka kävisi.
"En voi rakastaa sinua, La", sanoi Tarzan matalalla äänellä. "En tiedä miksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua Oparissa — minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi rakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin torahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian myöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä pelastaa sinut."
Rovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas — liekit leimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa kuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin liekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä metsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää — Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit alkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille suunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.
"Paetkaa!" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä ja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa. Papit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu, astui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. "Petturi!" hän kiljaisi naiselle. "Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!" Nostaen ryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen häntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen ja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi kiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon mahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja sinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet yhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La seisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä — vain ylpeä halveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti niin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.
Äkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu — suunnattoman suuri torahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo. Papit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi ja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi häntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin valkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin hyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän näin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja kantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan kärsän ulottuvilta.
Joutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi ja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan hajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle puun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää puunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä maahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi suunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet viidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä mielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden merkki — se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu mielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa aikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut apinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko viidakossa tehnyt pahaa tarmanganille — valkoiselle apinalle, mutta kun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota leikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.
Tantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se nousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä heitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin pois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa vain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen mahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja puu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan taittunut.
Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä, olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä, parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen suuriin, riippuviin korviin.
Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa. Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta. Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui — seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.
Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi nopeasti heidän jäljessään.