VIIDESKOLMATTA LUKU
Aarniometsän läpi
Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.
Sitten köysi äkkiä asettui, — kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään. Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.
Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren vuodattamista.
Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon, liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi, punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.
Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen kuin palaamaan uhrialttarille.
Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta hahmottunut henki — ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään, alttarilla levännyt nainen sylissä.
"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."
Puhuessaan hän astui papittaren ohi maanalaisten holvien ovea kohti.
"Kuka hän on?" kysyi papitar osoittaen tajutonta naista.
"Hän on minun", vastasi apinain Tarzan.
Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme — niihin kumpusi kyyneliä, ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.
Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät, että luolista ei ollut muuta ulospääsyä kuin se, josta mies oli astunut sisään. Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.
Näin Apinain Tarzan, kantaen tajutonta Jane Porteria, pääsi Oparin luolien läpi, jotka olivat liekehtivän jumalan temppelin alla, kenenkään häntä ahdistamatta. Mutta kun Oparin miehet pohtivat asiaa tarkemmin, muistivat he, että tämä sama mies oli kerran ennenkin paennut noihin luoliin eikä tullut sieltä esille, vaikka he olivat sisäänkäytävää vartioineet. Ja kuitenkin hän tänään oli hyökännyt heidän kimppuunsa ulkopuolelta. He lähettäisivät jälleen viisikymmentä miestä laaksoon tavoittaakseen tämän temppelinhäpäisijän.
Sittenkun Tarzan oli saapunut onkalon särkyneen seinän taakse, tunsi hän itsensä niin varmaksi pakonsa onnistumisesta, että pysähtyi sijoittamaan paikalleen pois vierähtäneet kivet, sillä hän ei halunnut, että kukaan asukkaista keksisi tämän unohdetun käytävän ja sen kautta löytäisi tien aarreaittaan. Hänen aikomuksensa oli palata Opariin kuljettaakseen sieltä pois suuremman omaisuuden kuin mitä jo oli kätkenyt apinain amfiteatteriin.
Hän riensi eteenpäin käytävää pitkin ensimmäisen oven ohi ja aarreholvin läpi, toisen oven ohi ja sitten pitkään, supisuoraan tunneliin, joka johti korkealle, kätketylle pääsyaukolle kaupungin tuolle puolelle. Jane Porter oli vielä tainnoksissa. Ison kivimöhkäleen harjalla hän pysähtyi vilkaistakseen taakseen kaupunkiin. Tasangon yli hän näki tulevan joukon Oparin hirveitä miehiä. Hetkisen hän epäröi. Laskeutuisiko hän alas ja kiitäisi kilvassa etäisiä kallioita kohti vai lymyisikö tänne yöhön asti? Mutta vilkaisu tytön kalpeihin kasvoihin sai hänet tekemään päätöksensä. Hän ei voinut pitää häntä täällä ja sallia vihollisten katkaista heiltä tietä vapauteen. Oli hyvinkin mahdollista, että heitä oli seurattu tunnelienkin kautta, ja kun vihollisia olisi edessä ja takana, olisi vangitseminen melkein varma, koska hän tajuttomalla tytöllä kuormitettuna ei voinut raivata tietä vihollisen läpi.
Laskeutua jyrkkää kallionsivua pitkin Jane Porterin kanssa ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta sidottuaan hänet hartioilleen ruohoköydellä hänen onnistui päästä turvallisesti maahan, ennenkuin oparilaiset saapuivat ison graniittimöhkäleen luo. Kun hän laskeutui kaupungista poispäin käännettyä sivua pitkin, ei etsijä joukko nähnyt mitään eikä aavistanut saaliinsa olevan niin lähellä.
Pitämällä kalliota itsensä ja vainoojain välillä ehti Apinain Tarzan noin kilometrin päähän, ennenkuin Oparin miehet kaarrettuaan graniittivartijan näkivät pakolaiset edessään. Äänekkäin ja hurjin riemuhuudoin ne ryhtyivät vimmatusti juoksemaan, kaiketikin arvellen, että pian tavoittaisivat kuormitetun pakolaisen; mutta he eivät ainoastaan arvioineet apinamiehen voimia liian vähäisiksi, vaan myös omien käyrien sääriensä liikuntamahdollisuuden liian suureksi.
Pysytellen keveässä hölkässä piti Tarzan välimatkaa aina samana. Silloin tällöin hän vilkaisi kasvoihin, jotka olivat niin lähellä hänen omiansa. Jollei hänen omaa rintaansa vasten painettu sydän olisi heikosti sykkinyt, ei hän olisi tiennyt tytön elävänkään, sillä niin kalpeat ja vääntyneet olivat poloisen väsyneet kasvot. Ja niin he saapuivat laakealakiselle vuorelle ja rajakallioille. Viime taipaleella Tarzan oli pannut parastaan juosten kuin kauris, jotta hänellä olisi kylliksi aikaa laskeutua kallion kuvetta pitkin ennenkuin oparilaiset pääsisivät huipulle ja vierittäisivät kivimöhkäleitä heidän päälleen. Ja niinpä hän oli vajaan kilometrin päässä vuoresta, ennenkuin hurjat pikkumiehet läähättäen saapuivat sen harjalle.
Raivon ja pettymyksen huudoin nämä kiersivät kukkulalla heiluttaen palikoitaan ja hyppien hurjassa vihan vimmassa. Mutta tällä kertaa he eivät jatkaneet takaa-ajoansa oman maansa rajoja ulommaksi. Senkö vuoksi, että muistivat edellisen pitkän ja työlään etsintänsä hyödyttömyyden, vai siksikö, että nähtyään apinamiehen keveän, keinuvan juoksun ja viime vauhdinponnistuksen, on vaikeata sanoa; mutta Tarzanin päästessä rajakallioita reunustavien matalain kukkulain juurella alkavaan metsään, kääntyivät he jälleen Opariin päin.
Aivan metsän reunassa, missä vielä saattoi pitää silmällä kallionhuippuja, laski Tarzan taakkansa ruohikkoon ja mennen läheiselle purolle toi vettä, jolla huuhteli tytön kasvoja ja käsiä. Mutta tämäkään ei neitosta elvyttänyt, ja kovin huolissaan Tarzan otti hänet jälleen vahvoille käsivarsilleen ja riensi itää kohti.
Myöhään iltapäivällä Jane Porter tuli tajuihinsa. Hän ei heti avannut silmiään, vaan koetti muistella äsken näkemiään tapauksia. Ah, nyt hän muisti — muisti alttarin, peloittavan papittaren, laskeutuvan veitsen. Häntä puistatti hiukan, sillä hän luuli, että tämä oli joko kuolema tai että veitsi oli tunkeutunut hänen rintaansa ja hän nyt oli kuolonhoureissa.
Ja kun hän vihdoin rohkeni avata silmänsä, varmisti se, mitä hän näki, hänen pelkonsa, sillä hän havaitsi itseänsä kannettavan kuolleen rakastajansa käsivarsilla lehväisessä paratiisissa. "Jos tämä on kuolema", jupisi hän, "niin kiitos Jumalalle, että olen kuollut".
"Sinä puhuit, Jane!" huudahti Tarzan. "Palaat tajuihisi!"
"Niin, Apinain Tarzan", vastasi tyttö, ja ensi kertaa kuukauden aikaan valaisi rauhan ja onnen hymy hänen kasvojansa.
"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."
"Ajoissa? Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö.
"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani", vastasi toinen. "Etkö muista?"
"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"
Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.
"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."
"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut. "Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."
"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi mereen, mutta minä en hukkunut — kerron sen kaikki sinulle vähän myöhemmin — ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."
Tyttö nousi verkalleen seisaallensa ja astui häntä kohti.
"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkun Lady Alice upposi."
Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, — suutele minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."
Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.
"Olenko minä todellakin elossa vai olenko minä vain uni?" kysyi apinamies.
"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen, että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten hetkieni kauheaan todellisuuteen".
Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta nykyisyys — ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.
"Mihin olemme matkalla, rakkaani?" kysyi hän. "Mitä me nyt teemme?"
"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä mieluimmin tahtoisit tehtävän?"
"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä parhaaksi näet", vastasi tyttö.
"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun puolisosi."
"Minä en ole naimisissa, Apinain Tarzan!" huudahti Jane, "enkä ole enää kihloissakaan. Päivää ennen kuin ne kauheat olennot kaappasivat minut, puhuin Claytonille rakkaudestani sinuun, ja silloin hän käsitti, että minä en voinut pitää hänelle antamaani kelvotonta lupausta. Se tapahtui senjälkeen, kun meidät oli ihmeellisesti pelastettu hyökkäävän leijonan kynsistä." Hän pysähtyi äkkiä ja vilkaisi Tarzaniin kysyvä välkähdys silmissä. "Apinain Tarzan", huudahti hän, "sinä kai sen teitkin? Se ei voinut olla kukaan muu."
Tarzan loi silmänsä hetkiseksi alas, sillä hän oli häpeissään.
"Kuinka sinä saatoit mennä pois ja jättää minut?" kysyi tyttö moittien.
"Älähän, Jane!" rukoili toinen. "Älähän huoli! Et tiedä, kuinka paljon sitten olen kärsinyt tuon julman teon vuoksi ja kuinka minä sain kärsiä silloin, ensiksi mustasukkaisesta raivosta ja sitten katkerasti nuristen kohtaloa vastaan, jota en ollut ansainnut. Sen jälkeen minä palasin apinain luo, Jane, enkä aikonut milloinkaan enää nähdä ihmisolentoa."
Hän kertoi nyt tytölle elämästään senjälkeen, kun oli palannut viidakkoon, — kuinka oli sivistyneestä pariisilaisesta pohjaluodin lailla vaipunut villiksi wazirilaissoturiksi ja siitä edelleen takaisin siksi luontokappaleeksi, joksi hänet oli kasvatettu.
Jane teki hänelle monta kysymystä ja tiedusti vihdoin arasti sitä, mitä herra Thuran oli hänelle kertonut — pariisilaisesta naisesta. Tarzan selosti yksityiskohdittain koko sivistyneen elämänsä jättämättä pois mitään, sillä hän ei tuntenut häpeää, koska hänen sydämensä aina oli pysynyt Janelle uskollisena. Lopetettuaan hän istui ja katseli tyttöä ikäänkuin odottaen tämän päätöstä ja omaa tuomiotansa.
"Minä tiesin, että hän ei puhunut totta", sanoi tyttö. "Voi, mikä kauhea ihminen hän on!"
"Et siis ole minulle vihainen?" kysyi Tarzan.
Ja tytön vastaus, vaikka näennäisesti asiaan kuulumaton, oli laadultaan tosinaisellinen.
"Onko Olga de Coude hyvin kaunis?" tiedusti hän. Tarzan nauroi ja suuteli häntä jälleen. "Ei kymmenettä osaakaan niin kaunis kuin sinä, rakkaani", sanoi hän.
Neitonen huoahti helpotuksesta ja antoi päänsä vaipua hänen olkaansa vasten. Apinamies tiesi saaneensa anteeksi. Sinä iltana Tarzan rakensi sievän pienen lehtimajan jättiläispuun huojuville oksille, ja siinä nukkui tyttö, kun taas apinamies asettautui oksan tyveen hänen alapuolelleen, valmiina unessakin häntä suojelemaan.
Heidän matkansa rannikolle kesti monta päivää. Missä tie oli helppo, he kävelivät käsi kädessä mahtavan metsän kaartuvain oksain alla, kuten etäisessä muinaisuudessa lienevät kävelleet heidän historiantakaiset esivanhempansa. Milloin pohjapensaikko oli sotkuista, otti Tarzan tytön väkevään syliinsä, kantaen häntä keveästi puiden lomitse. Ja päivät tuntuivat aivan liian lyhyiltä, sillä he olivat hyvin onnelliset. Jolleivät he niin levottomina olisi tahtoneet rientää Claytonin avuksi, olisivat he rajattomasti pitentäneet tämän ihmeellisen matkan ihanaa iloa.
Viimeisenä päivänä ennen heidän rannikolle saapumistaan Tarzan vainusi edeltään ihmisiä — neekereitä. Hän ilmoitti sen tytölle ja varoitti häntä pysymään ääneti. "Viidakossa on harvoja ystäviä", huomautti hän kuivasti. Puolessa tunnissa he saapuivat hiipien pienen mustan soturijoukon pateille, joka marssi jonossa länteen päin. Kun Tarzan näki heidät, huudahti hän ilosta, — ne olivat hänen omia wazirejansa. Busuli oli siellä ja muita, jotka olivat seuranneet häntä Opariin. Hänet nähdessään he tanssivat ja kaiuttivat riemuhuudon. Sanoivat viikkokausia häntä etsineensä.
Mustat ilmaisivat melkoista kummastusta nähdessään valkoisen tytön hänen seurassaan, ja kun kuulivat, että siitä oli tuleva hänen naisensa, koettivat he kilvassa osoittaa tytölle kunnioitusta. Onnellisten wazirien nauraessa ja tanssiessa ympärillään he saapuivat rannikon karkeatekoiselle majalle.
Ei näkynyt mitään merkkiä elämästä, eikä kuulunut vastausta heidän kutsuihinsa. Tarzan kiipesi nopeasti pieneen lehvämajaan ilmestyäkseen sieltä silmänräpäystä myöhemmin tyhjä tinatuoppi kädessä. Heittäen sen alas Busulille hän käski tämän noutaa vettä, ja sitten hän viittasi Jane Porteria tulemaan puuhun.
Yhdessä he kumartuivat kuihtuneen hahmon yli, joka ennen oli ollut englantilainen aatelismies. Kyyneleet kumpusivat tytön silmiin hänen nähdessään poloisen painuneet posket, ontot silmät ja kärsimyksen piirtämät juovat ennen niin nuorekkailla ja kauniilla kasvoilla.
"Hän elää vielä", sanoi Tarzan. "Teemme hänen hyväkseen voitavamme, mutta pelkään tulleemme liian myöhään."
Kun Busuli oli tuonut vettä, pakotti Tarzan muutamia tippoja halkeilleiden ja paisuneiden huulien välitse. Hän kostutti kuumaa otsaa ja hautoi kuihtuneita jäseniä.
Nyt avasi Clayton silmänsä. Heikko varjomainen hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän näki tytön kumartuneena ylitseen Tarzanin näkeminen muutti hänen ilmeensä ihmettelyksi.
"Kaikki on hyvin, vanha veikko", sanoi apinamies. "Pääsimme ajoissa luoksenne. Kaikki muuttuu nyt hyväksi, ja me toimitamme teidät jalkeille ennenkuin aavistattekaan."
Englantilainen pudisti heikosti päätänsä. "On liian myöhäistä", kuiskasi hän. "Mutta sama se. Mieluummin kuolenkin."
"Missä on herra Thuran?" kysyi tyttö.
"Hän jätti minut, kun kuume paheni. Hän on piru. Kun pyysin häneltä vettä, jota olin liian heikko noutamaan, joi hän minun nähteni, heitti loput maahan ja nauroi minulle vasten kasvoja."
Tuota miestä muistellessa elvytti elonkipuna potilasta. Hän ponnistautui toisen kyynärpäänsä varaan. "Niin", virkkoi hän melkein huutaen, "minä tahdon elää. Tahdon elää siihen asti, että löydän ja surmaan sen pedon!" Mutta lyhyen ponnistuksen jälkeen hän oli entistä heikompi ja vaipui jälleen mätäneville ruohoille, jotka vanhan päällystakin kera olivat olleet Jane Porterin vuoteena.
"Älkää välittäkö Thuranista", sanoi Apinain Tarzan laskien rauhoittavasti kätensä Claytonin otsalle. "Hän kuuluu minulle, ja minä kyllä hänet lopuksi tavoitan — olkaa huoleti."
Jonkun aikaa Clayton lepäsi hyvin hiljaa. Monta kertaa täytyi Tarzanin kallistaa korvansa lähelle tuota vajonnutta rintaa eroittaakseen riutuneen sydämen heikon tykytyksen. Illan tullen potilas elostui jälleen lyhyeksi hetkiseksi.
"Jane", kuiskasi hän. Tyttö kumarsi päänsä lähemmäksi voidakseen eroittaa heikot sanat. "Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle — ja hänelle." Sairas nyökkäsi heikosti apinamiestä kohti. "Minä rakastin sinua niin hellästi — kehno puolustus sinulle tekemälleni vääryydelle; mutta minä en voinut sietää ajatusta, että sinusta luopuisin. En rukoile anteeksiantoa. Haluan nyt tehdä vain sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä vuosi sitten."
Hän hapuili allaan olevan villanutun taskusta jotakin, mitä oli siinä levätessään kuumekohtausten väliajoilla keksinyt. Nyt hän sen löysi — rutistuneen keltaisen paperinpalan. Hän ojensi sen tytölle, ja kun tämä sen otti, vaipui Claytonin käsivarsi hervottomasti rinnalle, hänen päänsä painui taaksepäin, hän haukkasi hiukan ilmaa, jäykistyi ja oli hiljaa. Sitten Apinain Tarzan veti vaatteenpoimun hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen.
Hetkisen he olivat polvillaan, tytön huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja heidän seisoessaan kumpikin puolellaan tätä nyt rauhallista olentoa, kumpusivat kyyneleet apinamiehen silmiin, sillä hänen oman sydämensä kokemat tuskat olivat opettaneet hänet säälimään muiden kärsimyksiä.
Kyyneliensä lävitse luki tyttö sähkösanoman kauhtuneelta keltaiselta paperilta, ja hänen lukiessaan avartuivat hänen silmänsä. Kahdesti hän luki nuo hämmästyttävät sanat ennenkuin saattoi täysin käsittää niiden tarkoituksen.
'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
D'Arnot.'
Hän ojensi paperin Tarzanille. "Ja hän on tietänyt sen kaiken aikaa", virkkoi tyttö. "Eikä ilmoittanut sinulle?"
"Minä tiesin sen ensiksi, Jane", vastasi Tarzan. "En aavistanutkaan hänen sitä tietävän. Varmaankin minä pudotin sähkösanoman sinä iltana odotushuoneessa. Siellä minä sen sain."
"Ja sitten kerroit minulle, että äitisi oli apinaemo ja että sinä et ollut koskaan tuntenut isääsi?" kysyi neitonen epäuskoisesti.
"Arvonimi ja tilukset eivät minulle mitään merkinneet ilman sinua, rakkaani", vastasi toinen. "Ja jos olisin riistänyt ne häneltä, olisin ryöstänyt naiselta, jota rakastan, — etkö käsitä, Jane?" Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puolustaa rikosta.
Tyttö ojensi käsivartensa häntä kohti vainajan ruumiin yli ja tarttui hänen käsiinsä. "Ja sellaisen rakkauden minä olisin hyljännyt!" sanoi hän.