KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Viidakon laki
Uhkauksilla ja palkinnonlupauksilla oli apinamiehen lopulta onnistunut saada jokseenkin ison aluksen runko valmiiksi. Hän ja Mugambi olivat omin käsin tehneet suuren osan työstä, vaikka he samalla olivat hankkineet leirille ruokaa.
Perämies Schneider oli melko lailla murissut vastaan ja tehnyt lopulta ilmeisen lakon, lähtien Schmidtin kanssa viidakkoon metsästämään. Hän sanoi tarvitsevansa lepoa, eikä Tarzan tahtonut lisätä epämieluista tunnelmaa, joka nytkin jo teki leirielämän melkein sietämättömäksi, vaan salli vastaansanomatta noiden kahden miehen mennä pois.
Seuraavana päivänä Schneider kuitenkin teeskenteli katumusta ja alkoi innokkaasti puuhailla laivan rakentamista. Schmidt teki myös työtä säyseänä, ja loordi Greystoke onnitteli itseään siitä, että miehet olivat lopulta käsittäneet heiltä vaaditun työn välttämättömyyden ja velvollisuutensa seurueen muita jäseniä kohtaan.
Tuntien suurempaa huojennusta kuin moneen päivään hän lähti keskipäivän aikaan metsästysretkelle kauas viidakkoon ajamaan kaurislaumaa, jonka Schneider ilmoitti Schmidtin kanssa nähneensä edellisenä päivänä.
Paikka, jossa Schneider oli sanonut nähneensä eläimet, oli lounaassa, ja sille suunnalle apinamies kulki nopeasti metsän vihreiden sokkeloiden läpi oksalta oksalle.
Hänen mennessään lähestyi pohjoisesta puoli tusinaa häijynnäköisiä miehiä, jotka samosivat varovasti viidakon läpi kuten ainakin pahoilla retkillä olevat.
He luulivat kulkevansa kenenkään huomaamatta, mutta heidän jäljissään hiipi pitkä mies melkein siitä asti, kun he lähtivät omasta leiristään. Miehen kasvoissa kuvastui vihaa ja pelkoa ja suurta uteliaisuutta. Miksi Kai Shang, Momulla ja muut pyrkivät niin salaperäisesti etelää kohti? Mitä he toivoivat löytävänsä sieltä? Gust pudisti kummastuneena matalaotsaista päätään. Mutta hän pääsisi kyllä asiasta perille. Hän seuraisi heitä ja ottaisi heidän suunnitelmistaan selvän ja tekisi ne tyhjiksi, jos voisi — se oli aivan varma.
Aluksi hän oli luullut heidän etsivän häntä itseään; tarkemmin ajateltuaan hän tuli varmaksi siitä, että asianlaita ei ollut niin, koska he olivat saavuttaneet kaiken haluamansa ajaessaan hänet leiristä pois. Kai Shang ja Momulla eivät ryhtyisi milloinkaan sellaiseen vaivaan hänen tai jonkun muun tappamiseksi, jollei siitä tulisi rahaa heidän taskuunsa, ja koska Gustilla ei ollut rahaa, oli ilmeistä, että he etsivät jotakin muuta. Pian hänen väijymänsä joukko pysähtyi. Sen jäsenet kätkeytyivät pensaikkoon sen riistapolun varrelle, jota pitkin he olivat tulleet. Gust kiipesi erään puun oksille heidän takanaan voidakseen pitää heitä paremmin silmällä ja kätkeytyi huolellisesti lehvien suojaan entisten tovereittensa katseilta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin näki vieraan valkoisen miehen lähestyvän varovasti polkua pitkin etelästä päin.
Nähdessään tulijan Momulla ja Kai Shang nousivat piilopaikastaan ja tervehtivät häntä. Gust ei voinut kuulla, mitä he puhuivat keskenään. Sitten mies palasi samalle taholle, josta oli tullut.
Hän oli Schneider. Lähestyessään leiriä hän kiersi sen vastakkaiselle puolelle ja juoksi sitten sinne henki kurkussa. Hän riensi kiihtyneenä Mugambin luo.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Nuo teidän apinanne ovat ottaneet Schmidtin kiinni ja tappavat hänet, jollemme kiiruhda apuun. Sinä yksin voit kutsua heidät pois. Ota Jones ja Sullivan mukaasi — sinä voit tarvita apua — ja kiiruhda hänen luokseen mahdollisimman pian. Kulje riistapolkua etelään päin noin kilometrin verran. Minä jään tänne. Olen liian uupunut juoksemisesta voidakseni tulla kanssasi takaisin." Ja Kincaidin perämies heittäytyi maahan huohottaen aivan kuin menehtyneenä.
Mugambi epäröi. Hänet oli jätetty noiden kahden naisen vartijaksi. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, ja sitten Jane Clayton, joka oli kuullut Schneiderin kertomuksen, yhtyi perämiehen pyyntöihin.
"Älkää hidastelko", kehoitti hän. "Me tulemme kyllä toimeen. Herra
Schneider jää luoksemme. Menkää, Mugambi! Mies-raukka täytyy pelastaa."
Schmidt, joka oli piiloutunut erääseen pensaaseen leirin reunaan, irvisteli siellä. Mugambi totteli emäntänsä käskyä, vaikka hän yhä oli epätietoinen menettelynsä sopivaisuudesta, ja lähti etelää kohti, Jones ja Sullivan kintereillään.
Tuskin oli hän kadonnut, kun Schmidt nousi ja kiiruhti viidakkoon pohjoiseen päin. Muutamia minuutteja myöhemmin Kai Shangin kasvot näkyivät aukeaman laidalla. Schneider näki kiinalaisen ja antoi hänelle merkin, että kaikki oli selvänä.
Jane Clayton ja mosula-nainen istuivat Janen teltan oviaukolla, selin roistoihin. Ensi tiedon siitä, että leirissä oli vieraita, saivat he silloin kun heidän ympärilleen äkkiä ilmestyi viisi kuusi risaista lurjusta.
"Tulkaa!" sanoi Kai Shang antaen naisille merkin, että he nousisivat ja seuraisivat häntä.
Jane Clayton hypähti pystyyn ja haki silmillään Schneideriä ja näki hänen seisovan tulijoiden takana naama irvissä. Hänen vieressään seisoi Schmidt. Jane huomasi heti joutuneensa salaliiton uhriksi.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän kääntyen perämiehen puoleen.
"Se tarkoittaa sitä, että olemme löytäneet laivan ja että nyt voimme päästä pois Viidakkosaarelta", vastasi mies.
"Miksi lähetitte Mugambin ja toiset miehet viidakkoon?" kysyi Jane.
"He eivät tule kanssamme — ainoastaan te ja minä ja mosula-nainen menemme."
"Tulkaa!" toisti Kai Shang ja tarttui Jane Claytonin ranteeseen.
Toinen maori kävi kiinni mustan naisen käsivarteen, ja kun tämä aikoi huutaa, löi hän häntä vasten suuta.
Mugambi samosi viidakon läpi etelää kohti. Jones ja Sullivan olivat kaukana jälessä. Kilometrin verran hän jatkoi matkaansa auttaakseen Schmidtiä, mutta ei nähnyt merkkiäkään etsimästään miehestä tai Akutin apinoista.
Vihdoin hän pysähtyi ja päästi huudon, jolla hän ja Tarzan tavallisesti olivat kutsuneet suuria ihmisapinoita. Vastausta ei kuulunut. Jones ja Sullivan tulivat mustan luo juuri kun tämä kajahdutti kaamean kutsuhuutonsa. Neekeri kulki vielä puoli kilometriä eteenpäin huutaen aina silloin tällöin.
Lopulta totuus selveni hänelle, ja silloin hän kääntyi pelästyneen kauriin tavoin ja lähti kiitämään takaisin leiriin. Tultuaan sinne hän huomasi heti pahat aavistuksensa tosiksi. Lady Greystoke ja mosula-nainen olivat poissa. Samoin Schneider.
Kun Jones ja Sullivan ehtivät Mugambin luo, olisi tämä tahtonut vihoissaan tappaa heidät luullen heidänkin olleen osallisina salaliitossa. Mutta lopulta heidän onnistui saada hänet osittain vakuutetuksi siitä, etteivät he olleet tietäneet siitä.
Kun he juuri pohtivat, missä naiset ja heidän ryöstäjänsä mahdollisesti olivat ja mikä tarkoitus Schneiderillä oli voinut olla viedessään heidät pois leiristä, heilahti Apinain Tarzan alas erään puun oksilta ja tuli aukeaman poikki heitä kohti.
Hänen terävät silmänsä huomasivat heti, että jotakin oli hullusti, ja kun hän kuuli Mugambin kertomuksen, kalahtivat hänen hampaansa pahaenteisesti yhteen ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät miettivään ryppyyn.
Mitä toivoi perämies saavuttavansa viemällä Jane Claytonin pois leiristä tällä pienellä saarella, jossa hän ei voinut Tarzanin kostolta paeta minnekään? Apinamies ei voinut luulla häntä niin typeräksi. Sitten alkoi totuus hieman selvitä hänelle.
Schneider ei olisi ryhtynyt sellaiseen tekoon, jollei olisi ollut jokseenkin varma siitä, että oli olemassa joku keino päästä pois Viidakkosaarelta vankeineen. Mutta miksi hän oli ottanut myöskin mustan naisen mukaansa? Hänen seurassaan oli varmaan ollut muita, joista joku halusi tummaa kaunotarta.
"Tulkaa", sanoi Tarzan, "nyt on meillä vain yksi tehtävä edessämme, nimittäin lähteä seuraamaan heidän jälkiään."
Kun hän oli lakannut puhumasta, ilmestyi pitkä, kömpelö hahmo viidakosta leirin pohjoispuolelta. Hän tuli suoraan noita neljää miestä kohti. Hän oli vento vieras heille kaikille, eivätkä he olleet uneksineetkaan, että Viidakkosaaren epäystävällisillä rannoilla olisi joku muukin ihmisolento niiden lisäksi, jotka olivat heidän omassa leirissään.
Tulija oli Gust. Hän kävi suoraan asiaan. "Teidän naisenne on ryöstetty", sanoi hän. "Jos haluatte vielä nähdä heidät, tulkaa nopeasti ja seuratkaa minua. Jollemme kiiruhda, lähtee Cowrie merelle, ennenkuin ennätämme sen ankkuripaikalle."
"Kuka sinä olet?" kysyi Tarzan. "Mitä tiedät vaimoni ja mustan naisen varastamisesta?"
"Kuulin Kai Shangin ja Momulla-maorin neuvottelevan kahden teidän leiriinne kuuluvan miehen kanssa. He olivat ajaneet minut pois leiristä ja olisivat tappaneet minut. Nyt minä maksan heille. Tulkaa!"
Gust vei nuo neljä miestä nopeata vauhtia Kincaidin leiristä viidakon läpi pohjoista kohti. Tulisivatko he ajoissa merelle? Muutaman minuutin kuluttua he saisivat vastauksen kysymykseensä.
Ja kun pieni seurue vihdoin tunkeutui viimeisen kaihtavan lehtiverhon läpi ja satama ja valtameri oli heidän edessään, huomasivat miehet, että kohtalo oli ollut mitä julmin heitä kohtaan, sillä kuunari oli jo nostanut purjeensa ja kulki hitaasti sataman suusta avoimelle merelle.
Mitä heidän piti tehdä? Tarzanin leveä rinta nousi ja laski kovasta mielenliikutuksesta. Nyt oli tullut viimeinen isku, ja jos Apinain Tarzanilla oli milloinkaan ollut syytä luopua toivosta, niin ainakin nyt, kun hän näki laivan, joka vei hänen vaimonsa jotakin hirveätä kohtaloa vastaan, liukuvan soreasti pitkin väreilevää vettä, niin likellä ja kuitenkin kauhistavan kaukana.
Hän seisoi ääneti ja katseli laivaa. Hän näki sen kääntyvän itää kohti ja lopuksi katoavan erään niemekkeen ympäri tuntematonta päämääräänsä kohti. Sitten hän lysähti maahan ja kätki kasvot käsiinsä.
Pimeän tultua nuo viisi miestä palasivat leiriinsä itärannalle. Yö oli kuuma ja painostava. Ei pieninkään tuulenhenki liikuttanut puiden lehtiä tai väräyttänyt valtameren pintaa. Vain heikko maininki vyöryi hiljaa rantaan.
Tarzan ei ollut milloinkaan nähnyt suurta Atlanttia niin pahaenteisen rauhallisena. Hän seisoi parhaillaan rantasomerikon reunalla katsellen meren yli mannermaalle päin mieli täynnä surua ja toivottomuutta, kun viidakosta aivan leirin takaa kuului pantterin kolkko valitushuuto.
Kammottavassa kiljunnassa oli tuttu sävy, ja Tarzan kääntyi melkein koneellisesti ja vastasi. Hetkeä myöhemmin Sheetan keltaisenruskea hahmo livahti rannikon hämärään. Kuu ei paistanut, mutta taivas oli tähtien peitossa. Villi peto tuli hiljaa miehen viereen. Nyt oli pitkä aika siitä, kun Tarzan oli nähnyt vanhan taistelutoverinsa, mutta hiljainen hyrrääminen riitti vakuuttamaan hänelle, että eläin yhä muisti siteet, jotka olivat yhdistäneet heidät menneisyydessä.
Apinamies laski kätensä eläimen turkille, ja kun Sheeta painautui hänen säärtänsä vasten, hyväili ja silitteli hän tuimannäköistä päätä silmät yhä suunnattuina tutkivasti pimeälle merelle.
Äkkiä hän hätkähti. Mitä se oli? Hän pinnisti silmiään, tuijottaen yöhön. Sitten hän kääntyi ja huusi miehille, jotka istuivat leirissä huopiensa päällä poltellen piippuaan. He tulivat juosten hänen luokseen, mutta Gust vitkasteli nähdessään Tarzanin toverin.
"Katsokaa!" huudahti Tarzan. "Valo! Laivan valo! Siellä on varmaan Cowrie. He ovat jääneet tuulettomaan paikkaan." Ja sitten hän huudahti uudistunein toivein: "Me voimme saada heidät kiinni! Purtemme vie meidät helposti."
Gust vastusteli. "He ovat hyvin aseistettuja", varoitti hän. "Me emme voisi vallata laivaa, — meitähän on vain viisi."
"Nyt on kuusi", vastasi Tarzan osoittaen Sheetaa, "ja me voimme puolessa tunnissa saada vielä lisää. Sheeta vastaa kahtakymmentä miestä, ja ne muutamat, jotka voin vielä kutsua, lisäävät joukkoamme sadalla miehellä. Sinä et tunne niitä."
Apinamies kääntyi viidakkoon päin ja kallisti päätään. Hänen huuliltaan kaikui kerran toisensa jälkeen tovereitaan kutsuvan urosapinan inha huuto.
Pian kuului viidakosta vastaukseksi samanlainen huuto ja sitten yhä uusia. Gustia värisytti. Minkälaisten olentojen joukkoon kohtalo oli heittänyt hänet? Eivätkö Kai Shang ja Momulla olisi sittenkin olleet parempia kuin tämä suuri valkoinen jättiläinen, joka silitteli pantteria ja kutsui viidakon petoja luokseen?
Muutamassa minuutissa Akutin apinat tulivat oksien ritistessä pensaikon läpi rannalle, jossa nuo viisi miestä olivat sillä välin puuhanneet kömpelön purrenrungon kimpussa.
Jättiläisponnistuksilla oli heidän onnistunut saada se vedenpartaalle. Kincaidin kahden pelastusveneen airot, jotka olivat olleet telttojen kannatuspuina, — veneet oli tuuli kuljettanut ulapalle juuri sinä yönä, jolloin seurue oli tullut maihin, — tuotiin nyt kiireesti purteen. Kun Akut ja hänen seuralaisensa tulivat rantaan, oli kaikki. valmiina merelle lähtöä varten.
Hirvittävät laivamiehet ryhtyivät taas herransa palvelukseen ja asettuivat vastaan mukisematta paikoilleen purressa. Neljä miestä — Gustia ei saatu tulemaan mukaan — tarttui airoihin käytellen niitä melan tavoin. Muutamat apinat seurasivat heidän esimerkkiänsä, ja pian kulki kömpelö pursi tasaisesti pitkin merta valoa kohti, joka nousi ja laski hiljaa aallokon mukana.
Uninen merimies piti huonosti vahtia Cowrien kannella, samalla kun alhaalla kajuutassa Schneider käveli edestakaisin väitellen Jane Claytonin kanssa. Tämä oli löytänyt revolverin pöydänlaatikosta siinä huoneessa, johon hänet oli suljettu, ja piti nyt aseensa avulla Kincaidin perämiestä alallaan.
Mosula-nainen oli polvillaan hänen takanaan, ja Schneider asteli edestakaisin oven edessä uhaten ja rukoillen ja tehden lupauksia, mutta kaikki turhaan. Pian kuului yläpuolella olevalta kannelta varoitushuuto ja laukaus. Jane Claytonin valppaus herpautui hetkeksi: hän käänsi silmänsä kajuutan kattoaukkoon. Samassa hetkessä oli Schneider hänen kimpussaan.
Ensi tiedon siitä, että joku toinen alus oli likellä, sai vahdissa oleva merimies silloin, kun näki miehen pään ja hartioiden kohoavan laivan kaiteen yli. Paikalla hypähti vahti huudahtaen pystyyn ja tähtäsi revolverillaan tunkeilijaa. Hänen huutonsa ja sitä seurannut revolverinlaukaus olivat saaneet Jane Claytonin unohtamaan varovaisuutensa.
Luulotellun turvallisuuden aiheuttama rauhallisuus kannella muuttui pian mitä hirveimmäksi meteliksi. Cowrien miehet syöksyivät ylös asestettuina revolvereilla, väkipuukoilla ja niillä pitkillä veitsillä, joita monet heistä tavallisesti pitivät mukanaan. Mutta hälytys oli tullut liian myöhään. Tarzanin pedot olivat jo laivan kannella ja heidän mukanaan Tarzan itse ja kaksi miestä Kincaidin väestä.
Nähdessään kauheat pedot eivät kapinalliset voineet säilyttää rohkeuttaan. Ne, joilla oli revolveri, ampuivat muutamia hajanaisia laukauksia ja riensivät sitten johonkin paikkaan, missä luulivat olevansa turvassa. Muutamat kiipesivät vantteihin, mutta Akutin apinat liikkuivat niissä paljon taitavammin kuin he.
Maorit, jotka kiljuivat hirmusta, vedettiin alas ilmavista olopaikoistaan. Pedot, joita Tarzan ei nyt ollut hillitsemässä — hän oli mennyt etsimään Janea — purkivat villin luonteensa koko raivon heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia raukkoja vastaan.
Sheeta oli tähän mennessä iskenyt suuret torahampaansa vain yhteen ainoaan kurkkuun. Hetken ajan hän raateli ruumista ja sitten hän näki Kai Shangin, joka syöksyi portaita alas kajuuttaansa.
Päästäen kimeän huudon Sheeta lähti hänen peräänsä — ja se huuto sai melkein yhtä hirveän kiljaisun esiin kauhistuneen kiinalaisen kurkusta.
Mutta Kai Shang ennätti kajuuttaansa sekunnin murto-osaa ennen kuin pantteri, ja loikattuaan sisään hän läimäytti oven kiinni — joskin liian myöhään. Sheetan suuri ruumis syöksyi ovea vastaan ennenkuin se oli lukossa, ja hetkeä myöhemmin Kai Shang soperteli ja kirkui ylhäällä olevan makuusijan äärimmäisessä kolkassa.
Sheeta loikkasi keveästi uhrinsa perässä. Pian oli Kai Shang Fachanista rikollisen vaelluksensa päässä, ja Sheeta ahmi sitkeätä ja suonikasta lihaa.
Vain hetken kuluttua siitä kun Schneider oli syöksynyt Jane Claytonin kimppuun ja temmannut revolverin hänen kädestään, aukeni kajuutan ovi ja pitkä puolialaston valkoinen mies seisoi oviaukossa.
Hän kiiruhti ääneti huoneen läpi. Schneider tunsi jäntevät sormet kurkussaan. Hän käänsi päätään nähdäkseen, kuka oli käynyt hänen kimppuunsa, ja hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hän huomasi apinamiehen kasvot aivan likellä omiaan.
Sormet puristivat säälimättöminä perämiehen kurkkua. Hän koetti huutaa, rukoilla, mutta ei ainoatakaan ääntä kuulunut. Hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, kun hän taisteli vapautuakseen, hengittääkseen, elääkseen.
Jane Clayton tarttui miehensä käsiin ja koetti vetää niitä pois kuolevan miehen kurkusta, mutta Tarzan pudisti vain päätänsä.
"Ei enää", sanoi hän rauhallisesti. "Ennen olen antanut roistojen elää, ja sitten olemme me kumpikin saaneet kärsiä armeliaisuutemme seurauksista. Tällä kertaa me selvitämme välimme erään roiston kanssa — ettei hän enää milloinkaan voi tehdä pahaa meille tai muille." Ja hän väänsi äkkinäisellä liikkeellä petollisen perämiehen niskaa, kunnes kuului terävä naksahdus ja miehen ruumis oli hervotonna ja liikkumattomana apinamiehen otteessa. Tehden inhon eleen Tarzan työnsi ruumiin sivulle. Sitten hän palasi kannelle Janen ja mosula-naisen seuraamana.
Siellä oli taistelu jo päättynyt. Ainoastaan Schmidt ja Momulla ja kaksi muuta miestä oli elossa Cowrien koko laivaväestä, sillä he olivat löytäneet pakopaikan keulakopista. Muut olivat saaneet kovan kuoleman — sellaisen kuin ansaitsivatkin — Tarzanin petojen torahampaista ja kynsistä. Aamulla aurinko valaisi hirveätä näkyä onnettoman Cowrien kannella, mutta tällä kertaa veri, joka tahrasi sen valkoista pintaa, oli syyllisten verta eikä syyttömien.
Tarzan haki miehet, jotka olivat kätkeytyneet keulakoppiin, ja lupaamatta heille vapautusta rangaistuksesta pakotti heidät tekemään muiden mukana työtä laivalla — muutoin oli heti edessä kuolema.
Auringon noustessa oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja Cowrie suuntasi purjeet pullollaan kulkunsa Viidakkosaarta kohti, missä Tarzan muutamia tunteja myöhemmin otti Gustin laivaan ja sanoi jäähyväiset Sheetalle ja Akutin apinoille. Hän nimittäin laski eläimet siellä maihin, jotta ne saisivat jälleen elää luonnollista villiä elämäänsä. Ne katosivatkin oitis rakastamansa viidakon viileihin syvyyksiin.
On epätietoista, ymmärsivätkö ne, että Tarzan aikoi nyt jättää heidät — poikkeuksena oli mahdollisesti muita älykkäämpi Akut, joka yksin jäi rannalle, kun pikku vene kulki kuunaria kohti vieden hänen herransa ja mestarinsa pois.
Niin kauan kuin Jane ja Tarzan saattoivat erottaa Viidakkosaaren rannan seisoessaan kannella, näkivät he karvaisen ihmisapinan yksinäisen hahmon seisovan liikkumattomana hyrskyjen ympäröimällä rantahietikolla.
Kolme päivää jälkeenpäin Cowrie kohtasi kuninkaallisen korvetin Shorewaterin, jonka langattoman välityksellä loordi Greystoke pääsi pian yhteyteen Lontoon kanssa. Silloin hän sai tiedon, joka täytti hänen ja hänen vaimonsa sydämen ilolla ja kiitollisuudella — pikku Jack oli turvallisesti loordi Greystoken kaupunkitalossa.
Vasta Lontooseen tullessaan saivat he tietää sen merkillisen tapaussarjan yksityiskohdat, jonka tuloksena oli, että heidän lapsensa oli säilynyt vahingoittumattomana.
Kävi selville, että Rokoff, peläten viedä lasta keskellä päivää Kincaidiin, oli kätkenyt sen erääseen kurjaan luolaan, jossa säilytettiin nimettömiä lapsia, ja aikonut viedä sen höyrylaivaan pimeän tultua.
Hänen liittolaisensa ja pääasiallinen auttajansa, Paulvitsh, oli kehnon mestarinsa monivuotisena ja uskollisena oppilaana lopulta tullut yhtä petolliseksi ja ahneeksi kuin herransakin. Ajatellen niitä äärettömän suuria lunnaita, jotka hän voisi saada palauttamalla lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen, hän oli ilmaissut pienokaisen syntyperän löytölasten kotia hoitavalle naiselle. Naisen avulla hän oli järjestänyt lasten vaihtamisen, tietäen täysin hyvin, ettei Rokoff aavistaisi hänelle tehtyä kepposta ennenkuin kaikki olisi myöhäistä.
Nainen oli luvannut pitää lasta, kunnes Paulvitsh palaisi Englantiin. Mutta kullanhimo oli nyt houkutellut hänet vuorostaan pettämään lupauksensa, ja hän oli ryhtynyt loordi Greystoken asianajajan kanssa neuvottelemaan lapsen palauttamisesta.
Esmeralda, vanha neekerihoitajatar, joka oli ollut Amerikassa lomalla pikku Jackin ryöstön aikaan — hän piti poissaoloaan koko onnettomuuden syynä — oli palannut matkaltaan ja tunsi lapsen heti oikeaksi.
Lunnaat oli maksettu, ja kymmenen päivää ryöstön jälkeen oli tuleva loordi Greystoke aivan vahingoittumattomana palautettu isänsä kotiin.
Ja niin oli viimeinen ja suurin Nikolas Rokoffin monista konnantöistä mennyt kurjasti myttyyn hänen ainoan ystävänsä osoittaman petollisuuden kautta, vieläpä päättynyt tuon pääroiston kuolemaan, tuottaen loordi ja lady Greystokelle mielenrauhan, jota he eivät kumpikaan olisi voineet tuntea niin kauan kun venäläinen oli elossa ja hänen kavala mielensä kykeni suunnittelemaan uusia konnantöitä.
Rokoff oli kuollut, ja vaikka Paulvitshin kohtalo oli tuntematon, oli heillä täysi syy uskoa, että hän oli sortunut viidakon vaaroihin siellä, missä he viimeksi olivat hänet nähneet — herransa konnamaisen apurin.
Ja mikäli he osasivat päätellä, olivat he nyt ainiaaksi vapaat näiden kahden miehen alituiselta uhalta — ainoiden vihollisten, joita Apinain Tarzanin oli milloinkaan tarvinnut pelätä, koska he olivat raukkamaisesti suunnanneet iskunsa hänen rakastamiinsa eikä häneen itseensä.
* * * * *
Onnellinen oli se perhe, joka kokoontui Greystoken taloon sinä päivänä, jolloin loordi ja lady Greystoke astuivat Englannin maakamaralle Shorewaterin kannelta.
Heitä seurasi Mugambi ja mosula-nainen, jonka hän oli löytänyt kanootin pohjalta tuona yönä Ugambin pienen sivujoen rannalla.
Nainen oli pitänyt parempana liittyä uuteen herraansa kuin palata entisen miehensä luo, jolta hän oli tahtonut karata.
Tarzan oli ehdottanut heille, että he hankkisivat itselleen kodin hänen laajoilla afrikkalaisilla tiluksillaan wazirien maassa, jonne heidät lähetettiinkin ensi tilassa.
Mahdollisesti me tapaamme heidät kaikki siellä keskellä julman viidakon ja suurten tasankojen romanttista viileyttä, noiden seutujen, joissa Apinain Tarzan mieluimmin oleskelee.
Kukapa sen tietää?