KAHDEKSAS LUKU
Apinaleirillä
Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin. Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen, tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia syöjättäriä — johon ei el adrea päässyt ja jossa hän voisi leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa kisailevien pienten apinain ympäröimänä.
Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä. Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan taloushommiin — niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.
Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää — vilkkumatta, värähtämättä. Ei ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.
Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa karavaaniansa kotiin päin.
Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa — muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.
Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa, joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa opastuksia hyväkseen.
Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista. Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta, juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.
Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään. Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua, koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin, jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.
Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat, hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa. Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan. Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän, jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa moisessa mukana.
Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa. Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon omituisen poljennon.
"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,
Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."
Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen, koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä. Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.
Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on. Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta — innostuneen odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo. Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti, ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute tai seikkailut olivat etualalla, olivat — tosin usein palaavat — ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta haaveelta.
Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.
Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle. Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.
Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä, nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään, sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti — tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja meni tunnin ajaksi murjottelemaan.
Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden, kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan. Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin selkäkarvat kangistuivat, — onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat usein samanlaisia.
Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin, vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla palikoilla.
Tuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas ilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu huumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen vatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu, jonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi. Saattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat taivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin kyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa mahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon jäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät ystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.
Akut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat tunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja edistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin pääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin pidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle — mikä olisi tiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma, johon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on laadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin kaukaa kiertävät.
Kuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen taivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset tulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet kävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten raastaneet.
Siitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että näillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän näytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se oli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat — edeltäjänsä murhaamalla.
Kun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet puuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.
"Tule", kuiskasi hän. "Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut tekee."
Sitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi amfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi. Sitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden villit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää. Kuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se mölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen tungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat kankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen kintereillä astui joukko urosapinoita.
Se pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle — juuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa ulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen itseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan irvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se verkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi, että ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se riittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.
Vanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa yhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.
"Olen Akut", sanoi hän. "Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain entisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana, jotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään teidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita taistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!"
Kuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä tuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi ja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se pelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton iho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.
"Menkää tiehenne!" murisi se. "Menkää tiehenne, taikka minä tapan teidät."
Innokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut odotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten hirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi niistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta nyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja surulla. — Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet. hänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain heimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa tervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä toivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä kieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.
Kuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat asettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne tarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi arvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan kuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä raivokkaaseen vimmaan.
"Minä olen Korak!" huusi poika. "Minä olen Tappaja. Minä tulin elääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on, kyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin poika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä — että hän ei pelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan."
Hetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei ollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta. Samaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia takaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset urokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka olikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat leuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen. Hypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta urhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja möristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.
Eläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan kimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät hampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin ottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon ojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika toisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden lihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi kuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti ketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.
Raivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana seisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään ryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli liian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa poikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi. Sekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin kuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti. Tarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti toista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän yläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta vaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva Korak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.
Yhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin marakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään vitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa turvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta kun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa tovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja kiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten ne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.