YHDEKSÄS LUKU
Kolmisin
Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen, kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita, paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.
He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista askeleen päähän.
Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.
Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului. Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa, jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.
Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan riehui?
Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt — pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista tarkkaavaisuutta — hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili. Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja rotannahkainen vartalo — Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät. Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa, jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen hellyytensä mittaamatonta rikkautta.
Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä olennosta.
Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi. Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.
Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan tuottavan.
Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi kirjava jono — mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.
Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan, jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.
Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi läsnäolonsa.
Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta — ja siinä jo seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja viattomassa lapsellisuudessaan — kaikki piirteet pehmeitä ja herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi; mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja piestäkseen häntä tapansa mukaan.
Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli ollut poika, — peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat paljastuivat, — raivosta vapiseva peto.
Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin inhimillisten lihastensa voimalla.
Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.
"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.
Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni Miriam ollut milloinkaan saanut.
Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin, olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.
Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa. Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta. Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen. Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän näki kyyneliä hänen silmäripsissään.
"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."
Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus, kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella selällä.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.
Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, — pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.
— Ai, — ajatteli Akut. — Tappaja on ottanut elämänkumppanin, — ja niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin. Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.
"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."
Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut — siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta, jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua? Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.
Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista. Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen maahan, — kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään lihaan.
Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt, vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä palkkio.
Nukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen nukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä vähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien rosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi mahdollinen ratkaisu — Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken yötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak toisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.
Miriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta vihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella sivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja hän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun hän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei voinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin olkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen nähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja kääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä silmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt hän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään toisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.
Korak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja puhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä pojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen heitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli suustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä ja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa lapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli häntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti itseänsä.
Se liikahdus sai tyttösen säikähtämään, — hän oli hetkiseksi unohtanut Akutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä, ja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta. Kyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin tarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat silmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä — se ei havainnut pojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden olkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat tarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti murahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse mäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen ölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti puusta.
Korak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus läheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi alaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa jaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke täplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli Sheeta, leopardi.