KYMMENES LUKU
Vaarallisia vieraita
Leopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä ja kauhusta — ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen menettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista toveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika paljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että juuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin leveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.
Kissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja kierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se tavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka hampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.
Hämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa tuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että se moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta kääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä nopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran uhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän kerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta, kuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.
Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.
Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen, nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen. Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti sitten pyydystämään itselleen aamiaista.
Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, — hän oppi käyttämään isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi taakaksi, kätki hän sen tytöltä.
Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah, käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen sattui niin lähelle.
Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi — ruuan etsinnäksi ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta, joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän sokkeloihin.
Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut — inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä — toveruksia — siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva vaisto.
Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää, hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään. Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla, mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä, kunnes Korak palasi.
Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta. Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia, kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla oksalla.
"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa. Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun, anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak — ei, minun Korakini!"
Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti naapuripuusta hänen hartioilleen.
"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."
Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa yli.
"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja silloin säikähdyt kuoliaaksi."
Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina, ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi, ja ne olivat isoja apinoita — Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina — mangani, — sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat. Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin. "Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" — iso musta apina, neekeri — ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan, kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi. Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet, koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen rasahdus, — toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi! Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen samanlainen.
Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja neuvoa tyttöä.
Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla, heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki pyörryttävän korkealla ilmassa.
Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti, kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan, joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan, tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta. Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan, kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.
Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista omakseen.
Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa palasiksi.
Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna, jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.
Niiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne puolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän yläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen käheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.
Isompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät maassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä takajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat; mutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.
Kaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen apinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja niin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne makasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään nousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus vyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja voitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun päälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat kirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden korviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas kuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.
Iso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen ja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen hengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja ne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.
Ihmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä niille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois viidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.