YHDESTOISTA LUKU
Neidonryöstö
Metsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien pärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli tapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat kiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen kiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak auttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen lehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän riistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän pudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili häneltä.
Isolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki hän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi? Miriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti nuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin; mutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden manujen mölinä vähemmän selväksi.
Oliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen kanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli verkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti mölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo. Hänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja hetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon aiheutti.
Nuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin riippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei epäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei yrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi yrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon pehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka niin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta olkapäiltä.
Nyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa — hänen aurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli häneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki onni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia karjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin lailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen tekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan, ja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan, sillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin kuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten yhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.
Heittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin saaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa. Sekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä apinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa ja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka rohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.
He kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää härkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak unohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän oli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa hampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen; sillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta kannustuksesta kuin vihan ja koston — hän taisteli väkevänä urospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan omistamisesta.
Niin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni vastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa pullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin, samalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.
Silloin Miriam raotti silmänsä, jotka tämä näky sai avartumaan.
"Korak!" huudahti hän. "Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että sinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!" Ja salamoivin silmin ja kohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä rohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen paiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi käteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa juuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei tuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka hänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli kiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli toisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei etsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen ottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi Korakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle pedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros oli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta; mutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.
Kuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut muutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu apinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia ikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja ihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä arabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa merkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta katsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama pikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun alla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla hyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta. Ja miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa siirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti hänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää. Korakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa osoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa juuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi Miriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan katseli häntä toisilla silmillä —- neitoa tähystävän miehen silmillä.
Akut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan. Vanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän näköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin pitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei kiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien aivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin — jotakin, minkä ison uroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus oli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison uroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt Akutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei Korak yksinään ollut muuttumassa.
Entä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa. Ja hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä. Ainoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä onnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia — niinkuin sisar rakastaa hellää veljeä — ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko viidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin uljasta.
Korak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö niissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt, kuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä muutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.
"Miriam", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun hän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. "Miriam!" Äkkiä hän puristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen kasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan huulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa, että häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam piti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa, kuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut raahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi käsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän huomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa, suudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.
Korak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti hän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä, ja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.
Tapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää — Akut mörisi, ei äänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei tosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa uinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti nopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista. Nyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa herkistyivät. Jotakin oli tulossa!
Tappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo kolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon lehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän huomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta muutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi heidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä myöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita — uroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä seisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan heimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.
"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne", mörisi hän. "Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on kuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?"
Se oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa Korakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään jonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen lyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.
Eläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen melkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat alkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen vaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat alkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia "alkuaikojen ihmisiä."
Korak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi suunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka ei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli suoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut tappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon. Kyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi pian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen vastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi ja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä voitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle tarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se ryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei liikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään, jolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan survaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja kiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella hajasäärin sätkyttelevän apinan yli.
Perin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto valui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta hyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt jaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka kohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina nurin taaksepäin.
Yhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla oli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla kellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen ponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi nenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut taisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä nyt, — hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin. "Ka-go-da?" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.
Taas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja sille kauhean iskun. Ja taas kysyi hän ka-go-da — joko riittää?
Hetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen huultensa välitse: "Ka-go-da!"
"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo", käski Korak. "Minä en halua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää omat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme kohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä."
Eräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. "Olet tappanut kuninkaamme", sanoi hän. "Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme. Olisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme kuninkaan?" Korak kääntyi Akutiin. "Tuossa on kuninkaanne", lausui hän.
Mutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas jäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja niin hän sanoikin.
Nuorukainen ajatteli Miriamia — mikä olisi tytölle parasta ja turvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi Miriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät heimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia leiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät ole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä hentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen surmaamaan hänet Korakin poissaollessa.
"Me elelemme teidän lähettyvillänne", sanoi hän vihdoin. "Kun te vaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä, pysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän keskuuteenne."
Akut vastusteli tätä suunnitelmaa. Hän ei tahtonut erota Korakista. Ensiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa seuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin viidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon notkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja puolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja. Vilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan naarasta metsän sokkeloihin.
Kun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat hänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit koolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi miehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen tunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja varastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.
Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta läsnäolosta.
Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.
Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia. Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti vainusi heidän jälkiään.
Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.
Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä, teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle — se leikki sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki takaisintuomisesta runsaan palkkion."
Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain unohtunut olotila — Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko maailmassa olivat vain he kaksi — Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.
Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.
Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden kuningasvallan isot urokset.
Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä rasituksena.
Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut. Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta tai Korakin kuolla.
Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat. Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.
Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.