KAHDESTOISTA LUKU
Neekerikylässä
Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa heistä.
Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa, jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.
Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin, mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä, joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen miltei kokonaan tuhonnut.
Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.
Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja haukkuivat täyttä kurkkua.
Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.
Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen. Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä. Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein samassa hän tunsi heidät — tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.
Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin. Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi. Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa asukas — valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi haastaa paviaanien kieltä — se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.
Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta, nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.
"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."
Ja paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: "Me teemme niinkuin käsket,
Korak."
Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat, jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi saapunut.
Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo. Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla. Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota oksien kautta — jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.
Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon, sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.
"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen — olen tarmangani Korak."
Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään. Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä. Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa paksunahkaista — rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.
Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen etsinnän kylässä — korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti rakennusta — jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle. Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-, seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta. Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista ei olisi ollutkaan.
Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen kielletystä sulosta.
Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet, jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille. Neekeri ponnisteli noustakseen — kääntyäkseen häneen tarttunutta olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui — tällä kertaa viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran rannalla.
"Miriam!" kuiskasi hän.
"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.
Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi pakolaisten valkoista ihoa.
Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.
Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä. Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.
Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan, olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.
Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli, että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.
Pari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet — isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat ankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit painoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa kasvoihin, — koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain itsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla ranteensa liikkeellä.
Hänen riuhtaistuaan ryhmysauvan eebenpuunväriseltä Herkuleelta, joka sivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä kuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen jättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän keskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin tapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat kyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei keihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja anastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin helpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että heidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta tähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen soturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät tiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille käski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.
Yhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua ihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein hän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän oli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän verenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään voinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.
Silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla äänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.
"Korak lähtee", huusi hän; "mutta hän palaa pelastamaan sinut gomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi."
"Hyvästi!" huusi tyttö vastaukseksi. "Miriam odottaa, kunnes tulet."
Kuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja ehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä hyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään. Keihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon pimennosta kajahtava härnäävä nauru.