KOLMASTOISTA LUKU
Miriam myydään
Jälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä Miriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka hetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että nuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän vapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa. Tyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä maailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin uljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota poika aina oli hänelle osoittanut.
Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt, eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt määräpaikkaansa — että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.
Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan. Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa päällikköä.
Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia, kirkuvia paholaisia.
Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä, jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä ahdistaa.
"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin.
"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,
Karl?"
"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen — ja melkein vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata — ja juuri senvuoksi monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin, soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi jo ensi ryntäyksessä."
Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.
Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.
Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista ei hiiskuttukaan, — he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus olisi herättänyt epäluuloa.
Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen, että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.
"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo ihan hengetön."
Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä juhlateuraaksi tai — luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys sai Kovudun ymmälle.
"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet ostaa, saanette hänet huokealla."
Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia, Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks—"
Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.
"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."
Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa, Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa vanhoista ystävistä."
Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että hän on ihan sanojeni mukainen."
Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä makuumatolla.
Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.
"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.
Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat olivat ihan pakahtua — ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta. He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo kerran olivat yrittäneet ryöstää.
Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.
"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.
"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.
"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, — siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."
Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut heiltä mitään — he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä arabiaksi.
"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut täältä pois?"
Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.
"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."
"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?" tiukkasi Malbin.
"En", vastasi Miriam.
Malbin kääntyi Kovudun puoleen. "Se ei halua lähteä meidän kanssamme", selitti hän.
"Olettehan miehiä", vastasi neekeri. "Ettekö voi viedä häntä väkisin?"
"Se vain lisäisi vaivojamme", vastasi ruotsalainen. "Ei, Kovudu, me emme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä sinua kohtaan korjaamme hänet pois."
Nyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä. Siksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui mustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta metristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta ja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki muut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.
Kovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli lähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana aamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän ei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön hurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun pelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois siltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.
Miriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän oli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen suostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle, että he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan, että tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo, vakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan koskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi ruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon siroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja alkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli nähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt jotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan vain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita runsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen edessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä muita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin tarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun hän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.
"Malbin! Oletko hullu?" hän melkein huusi.
Sven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen kasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.
"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään, vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin sinua järkevämmäksi, Malbin."
"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.
"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."
"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"
"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja ajan tahtoni perille — koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä, kuten molemmat tiedämme."
"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen neekeritytön…"
"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä, sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle, vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna, yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi, että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä kerran, Sven…" ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen pistettyä revolveria.
Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."
Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen, rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli pelastettu.
Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä, joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?
Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin, eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki odotti.
Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän, eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.
Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla. Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta. Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.
Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.
Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen kasvoillaan oli pedon ilme.