NELJÄSTOISTA LUKU
Ihmisten ilmoille
Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.
Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin puolittain käyristyneet — valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.
Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä. Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.
Ulkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään hän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili Malbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta ja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei tavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita aavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän, hankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti, neekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.
Hän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului heikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui kahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson nopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö Malbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!
Etäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli Miriamin kirahdukset toinenkin — muukalainen, joka ei aavistanut keitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä, kourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli hetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut olivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä ääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä ensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt mitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan suuttumusta lurjustoveria vastaan.
Miriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä. Syytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson telttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi ottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin kupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen paljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat laukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta 'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen hervottomista sormistaan.
Hetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti Malbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta. Kiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen sitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti rinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä seisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen luodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin lähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän kääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla hetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi pitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa. Jälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön silmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen Jönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän ei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen olkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat kasvot — kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin ja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas revolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja hän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen ulottuviltaan.
"Mitä tämä merkitsee?" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui arabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.
"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta", selitti tyttö. "Tämä tahtoi tehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti häntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on häijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet kaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä."
Vieras hymyili. "Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään", sanoi hän. "Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele."
"On jo kylliksi hupsuteltu", sanoi muukalainen sitten Malbinille. "Te ansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te olette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä rumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa päästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen korpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?"
Malbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen pidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat kalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä täysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo vanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.
"Pois täältä nyt!" tiuskasi muukalainen. "Kun ensi kerran minut näette, niin muistakaa, ken olen", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään nimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin monet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle sysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos nurmikolle kellelleen.
"No", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, "kellä on tämän niskaasi kierretyn vehkeen avain?"
Tyttö osoitti Jönssonin ruumista. "Hänellä se on aina", sanoi hän.
Muukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä myöhemmin oli Miriam vapaana.
"Sallitko minun palata Korakini luo?" kysyi hän.
"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi", vastasi mies. "Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?"
Muukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa. Puheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan ollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.
"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?" kysyi hän jälleen.
"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä asumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi." Hän oli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä kuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin. "Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut."
Muukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä tarkkaavaisesti. "Vai on Korak apina?" virkkoi hän. "Ja entä sinä, mikä sinä olet?"
"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina."
"Hm-m", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään ilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita hänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti laskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti murahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.
"Sinun ei tarvitse minua pelätä", sanoi hän. "Minä en tee sinulle pahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta — oletko aivan terve. Jos olet, niin lähdemme Korakia etsimään." Miriam katsoi suoraan noihin teräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä eittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän salli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa. Hänellä ei tuntunut olevan kuumetta.
"Kuinka kauan olet ollut apinana?" kysyi mies.
"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak tuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt puissa Korakin ja A'htin kanssa."
"Missä päin viidakossa Korak asuu?" kysyi muukalainen.
Miriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi auliisti puolet Afrikan mantereesta.
"Osaisitko takaisin hänen luokseen?"
"En tiedä", vastasi tyttö; "mutta hän osaa kyllä minun luokseni."
"Sitten on minulla suunnitelma", sanoi muukalainen. "Minä asun vain muutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni pitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak löytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut kylästänikin, eikö niin?"
Muukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt viidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen vieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He haastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa, mutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos hän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä kieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän olisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä toinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen muistissaan — mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen paremmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.
Tämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli duariinsa, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin mokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti muukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä niille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä miehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää johdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle, samosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi melkein suoraan idässä.
Vähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi mielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista alkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi hän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani ei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai kokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli hän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei hänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.
Viidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja metsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia, jotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti kummastuneena.
"Missä me olemme?" kysyi hän osoittaen sinnepäin.
"Me emme voineet löytää Korakia", vastasi mies, "ja kun tiemme kävi duarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni luona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin on parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja onnellisempi."
"Minua peloittaa, bwana", sanoi tyttö. "Sinun duarissasi ne pieksevät minua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin viidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi etsiä minun valkoisen miehen duarista."
"Kukaan ei piekse sinua, lapsi", vastasi mies. "Olenko minä sinua piessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua hyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin ystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä etsimään."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi ne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun mennä, bwana."
"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja leijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi Korakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä pelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan kiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi, kunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni tyttönen — olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon."
Miriam nauroi. "Viidakko", sanoi hän, "on minun isäni ja äitini. Se on ollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä pelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee. Mahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön itikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona karkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua pelottaa — voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi tosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani kestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun kärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa kaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä tai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun kädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa, en aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen. Ei, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin kuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon liepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin haluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan."
"Hyvä on!" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti, jonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja ulkorakennukset.
Hennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran kaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä valkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle herralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen outojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi vetoavan katseen mieheen.
"Hän on vaimoni", sanoi tämä. "Hän lausun sinut ilomielin tervetulleeksi."
Nainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen Miriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö ymmärsi.
"Tämä on Miriam, my dear", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan, mikäli sen tunsi.
Miriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja hyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei enää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja tuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä "pieneksi rakkaaksi poloiseksi", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki kasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen äidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että oli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle povelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt — hänelle itselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.
Näin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan sivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. "Bwana" ja "My Dear", kuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti, olivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli haihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen äärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak löydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta — Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.