VIIDESTOISTA LUKU
Taistelu mustien kanssa
Ja kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta puuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana, raivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle, paviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne viimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän seurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin. Hänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti etelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn paviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan valkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan varoitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset reuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat emot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen puolisoittensa taakse.
Korak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan lähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi saada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan empimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan hievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut johtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit eläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne jonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa tai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko villieläin koskaan todella pelkuri.
Paviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa kaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.
"Minä olen Korak", sanoi hän. "Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin sinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun ystäväsi."
"Öhöö!" röhkäisi kuningas. "Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat minulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak. Nyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan erehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa ajamaan!"
"Korak ei voi nyt metsästää", vastasi apinamies. "Gomanganit ovat varastaneet Miriamin… Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät mieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan. Korak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan Miriamin?"
"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne lävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat pahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään."
"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja surmaavat pitkän matkan päästä", vastasi Korak. "Niillä oli sellaisia silloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut tiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla."
Paviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen ympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä, töykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia kasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen madon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka nimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja tarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan, ikäänkuin odottaen ehdotuksia.
"Meitä on liian vähän", mörähti yksi.
"Onhan mäkiseudun paviaanit", ehdotti toinen. "Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat mielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin voimme surmata kaikki gomanganit viidakosta." Se nousi ja röhki kauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.
Korak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa häntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi, että niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja liittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei muuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat kuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin kanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.
Kun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä melko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti, mutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät kauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella edellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä, sillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole ainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin maan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden välit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei voitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin silmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.
Kaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä viidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää kasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen liikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä rajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä. Mutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam, hänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja jälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.
Kerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät paviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa kutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa suoraan edestäpäin heikko vastaus.
Paviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi värähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin kutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten Korakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta kun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies silmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.
Tiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui maanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä varaan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät äännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin Korakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien tavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina. Niitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä tulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus hetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista eläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät toisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat pystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli toisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin ystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak. Tähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys oli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet revittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän kuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.
Molempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin sallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä lähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille niiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat hänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista ja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan ystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.
"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän ystäviänne", sanoi hän. "Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit ovat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä sukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin urhoollisia — että teidän lukumääränne on kuin tasankojen ruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä uljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette mukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin kun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini."
Vuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan hyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen alamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan tarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen karvaisten esivanhempain kieltä.
"Niin", sanoi yksi, "me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita. Tantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä. Vuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa ohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään. Minä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä tappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit" ja se pullisti rintaansa ja astella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä selkä vaati sen uutteraa huomiota.
"Minä olen Gub", huusi toinen. "Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja terävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut. Yksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille ja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa" — ja sekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien silmien edessä.
Korak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.
"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita", sanoi hän; "mutta uljain kaikista on kuningas."
Näin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa voimissaan — muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana —, mörisi raivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin. Pikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan. Kuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät kuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.
Korak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: "Tule!" Sitten hän lähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava pitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä karjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään tulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa — hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.
Ja niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli kulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan polttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti. Tuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua kuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta puiden lehväisten oksien välissä.
Korak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he pysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt vallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak vaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli aivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan varrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä pahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut olivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa taivasta kohti päästi yhden ainoan huudon — merkkihuudon. Vastaukseksi hyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen säikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä. Äidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia kohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti taistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla asetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.
Korak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit valtasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen nuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät puoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan; mutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat he horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen pakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit, upottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä, hurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.
Kylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti Korak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin hökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen likainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, — Miriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät olleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli huolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten joukossa.
Apinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi ainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam oli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn niitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti paviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja sinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit jo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä neekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan niitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä ahdistivat.
Näiden joukkoon syöksähti Korak — nopeana, säälimättömänä, kauheana — yläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja juuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun naarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden kauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan, kuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti hampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota ahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta iskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun ratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti vihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä valkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien toverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut inhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen — kauhea tuhonjumala, jota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä viidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain heikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella vähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.
Ne, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään jälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät, vaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi Korak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen ympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne lojuivat väsyneinä kentällä.
Etäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli vaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita ei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he tahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he halusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen penikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin vimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak karkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa häntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja tytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan duarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan lähettämänä.
Ja kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.