KUUDESTOISTA LUKU
Eurooppalaisia vieraita
Miriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän oli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten tyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet toistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään päällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan vanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja ottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli saatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana päällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota tyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään todistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan olemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan tytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien vankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset ruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun päivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta tarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä, täytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä paljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam ei olisi ollut täysijärkinen.
Valkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt "My Deariksi", koska ensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan osoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen hyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä yhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen viehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen ominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan kiintymykseen ja hellyyteen.
Kuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi, puolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi, ainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli nopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana ja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä asti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä oli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän kotiinsa.
Lähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä mies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin olikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta. Muutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa järjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista; mutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei ollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse lähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi odottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi aikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului kuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.
Hän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut pitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen mustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja viattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä vielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille puhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen mieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.
Miriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä yhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan ranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä — tosin hitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin sellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat vähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi sitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi oli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan ikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo uudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin opettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin mitä oli harjoituksissa esiintynyt — vieläpä käytti niitä oikein ja lausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä ääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin hyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa tärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen kirjalliset opinnot toistaiseksi.
"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa", arveli
My Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.
"Mahdollista", virkkoi hän, "mutta minä en muista koskaan nähneeni ranskalaista isäni seurassa — hän vihasi niitä eikä tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan ennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin minusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää."
"En minäkään", myönsi My Dear.
Jokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti Miriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa vieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan My Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan metsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta. Minkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia, kuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen tuntemansa valkoihoiset — julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti hänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi heidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia ihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut minkäänlaista villieläimen vauhkoutta.
Hän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin aavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä purisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut sievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.
Vihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi naishenkilöä — molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin jäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen varakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan pääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut varteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä kiihoketta ja seikkailuja.
Hänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä; mutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen seutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden alkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin saattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille kohtelias — mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita piti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän mielessään tunnusti vertaisiksensa.
Luonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit kasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen käsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä tunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot samasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti mitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä hän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville, mutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen tovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen sivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes. Millainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison Baynes, oli vaikea arvata.
Miriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen hyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen omituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän kasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei oltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman, nauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet omituiset ja huvittavat viidakkotarinat.
Hän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt Bwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan, verhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja sammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä leijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon aina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän tarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta, hän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden lymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen kykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät voineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.
Herra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri. Hän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa afrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat pikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun Miriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi tämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka hän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä, että hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä kuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen liikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; — missä tahansa Morison olikin, siellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.
Nuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa. Sensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi Miriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi uskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden rinnalla?
Vieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä metsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt tappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta tappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka olikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan käydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen innokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli metsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä ei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden ja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin niiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella kuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän reunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse hyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota hänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen tuotti.
Silloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän väsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun oikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili. Ja sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden vähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen, puolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila ratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.
Ja hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan päästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti tarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin etäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta Miriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun petoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.
Korakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis, milloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa riemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan kidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista entisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen ruveta piilosille kuoleman kanssa.
Nopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, — se oli kovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen ratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen paljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan puunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut ratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat saaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa vaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri oli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut mukaansa.
Vohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän tiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli aikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain vuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan tämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että määkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.
Pian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota säikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet yhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun hän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli kytketty paaluun allikon viereen.
Miriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa nopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana väkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen eläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia tekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka metsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.
Kaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne olivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja missä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän turvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni vohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon kyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli tuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun, joka ei saapunut Miriamin nenään.
Kiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi vohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi, olisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä, ja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se olisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin pälkäästä monet kerrat sitä ennen.
Mutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se johtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos siellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina Numan varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken uskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he täten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla vapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin kieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän vain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle puolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki samassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea karjaisu ilmaisi, että se oli valmis.
Miriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten riensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään keltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi hetkiseksi paikoilleen, — kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta esille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.
Toisetkin silmät katselivat Miriamia — silmät, joissa kuvastui yhtä paljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä. Valkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun boman suojaan piiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja ryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä ja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa välähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti viidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin äkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran, vohlan ja miehen.
Tytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin. Tämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi pieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko huomionsa — ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy oli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti keskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin syystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko hän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin viimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun sormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi pysähdyttänyt ison petoeläimen.
Kotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului parin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä hetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät kiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa, leijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran, vihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta, tiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein samassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti sen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen ulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin yläpuolelle.
Mies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki tytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja sitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona allikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa. Miksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön huomion ja saisi hänet palaamaan?
Vihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti viidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia myöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin. Kourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen palaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen jättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.
Hänen neekerinsä katsoivat häneen kummastuneina.
"Olisitteko tunteneet minut?" kysyi hän.
"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana", vastasi yksi.
Mies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin tottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas ajoissa sivulle.