SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Viettelijä
Miriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä ja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä, kun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten tempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne eivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa karjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa tarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta. He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon, joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan tasankoon.
Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä, jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli; mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs. Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin erikoiseksi suosikiksi.
Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää äkkiä yllättämällä hänet.
Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi, että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen. Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen ruumiiltansa. Morisonia puistatti.
Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä, jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.
Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa. Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja palasi ratsulleen.
Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.
"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan?"
"Eipä tietenkään", vastasi tyttö. "Onhan se hauskaa."
Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli, olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia tuntui kaamealta — mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin silmin nähnyt.
Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!
Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam vilkaisi häneen.
"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"
Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän tuli sen lausuneeksi.
"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."
"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin viidakon eläinten kanssa.
"Se oli hirveää!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella ystäviensä kanssa?"
"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison.
"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"
"Tietysti."
"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita — viheliäisiä olioita, alhaista lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"
"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia, ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan ihmisten parissa?"
"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin…! Teette minusta pilaa, neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden joukossa… ei, se on järjetöntä."
"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen — raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle, heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen — siihen asti, kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."
Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan häntä paljoa ajatellut.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän varjopuolet — pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt, sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin, ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat — tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin toveruus.
Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille rakkautensa — että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, — nimensä hän luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä kuuluvalle.
Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä hän toivoisi tai odottaisi.
Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin amerikkalaiset — poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä, hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa toteuttamaan.
"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.
"A'ht oli mangani", vastasi Miriam. "Ja Korak oli tarmangani."
"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?"
Tyttö nauroi.
"Te olette tarmangani", vastasi hän. "Manganit ovat karvapeittoisia — te nimittäisitte niitä apinoiksi."
"Oliko Korak siis valkoinen mies?" kysyi herra Baynes.
"Oli."
"Ja oliko hän… hm… tei… teidän…?" Morison vaikeni, sillä hänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön kauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.
"Minun mitä?" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan liian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison tähtäsi.
"No… hm… teidän veljenne?" änkytti hän.
"Ei, ei Korak minun veljeni ollut", vastasi neitonen.
"Oliko hän sitten aviomiehenne?" kysyi toinen lopuksi.
Laisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.
"Aviomieheni!" huudahti hän. "Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä olen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak oli… hm…" ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei ollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta suhdetta — "hm, Korak oli juuri Korak", ja jälleen hän purskahti raikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen kuvauksensa oli.
Katsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen sanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan minkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut, että neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä tapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen jalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.
Hän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä levolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä — peliä, jossa hänen jalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa miesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja Pariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän ihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja huvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti vihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan räikeä tai väsyttävä — ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison tapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta hänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se ei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja kunniaa.
Miriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle viidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja uhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun Baynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen hänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea jumalaisen olennon kosketuksesta — pelonsekaisen riemun väristystä.
Herra Morison kuiskaili hänelle korvaan.
"Miriam!" sanoi hän, "pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku
Miriamikseni?"
Tyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne olivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi hän.
Miriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään rakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että rakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus sitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän oli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.
"Sano minulle", kehoitti herra Baynes, "että vastaat rakkauteeni."
Hänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet tytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä Miriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi hänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään arvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.
"En oikein tiedä", virkkoi hän, "rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä aikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö onnellisena Lontoossa tai Pariisissa — pikemminkin ne pelottavat minua."
Miriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.
"Hyvää yötä", sanoi hän. "On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään", ja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri kuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina tummat varjot. "Oi, kuinka minä tätä rakastan!"
"Lontoota rakastaisit vielä enemmän", sanoi herra Baynes vakavasti. "Ja
Lontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi
sinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,
Miriam."
"Hyvää yötä!" toisti tyttö ja jätti hänet.
Hänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä koristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan kuuta kohti ja hymyili.