KAHDEKSASTOISTA LUKU
Yöllinen ratsastus
Miriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun etäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana varjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita saapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka suunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei saapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen tulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä tiedoitettiin suurelle Bwanalle — sekin, mitä eläimiä vieras tappoi, kuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä Bwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja myöskin, kuinka hän kohteli "poikiansa."
Useakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä käännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma mustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa kauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi kiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa, että hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta myrkkysyötin käyttämisestä.
Senpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat häntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä, missä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta rannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut Bwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja niinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen takaisin — Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen neekeriensä hänet jättää.
Mutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan huhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä ratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta maailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan, lausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan maahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä oleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi ajeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli varmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei sitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen ulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli karkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen englantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli tottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa perusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta, kunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen puoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.
"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun edeltäpäin kertomatta hänestä", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään kedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää pienen hevosensa laitumelle. "Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat meille jokseenkin tarkat tiedot."
"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin", selitti muukalainen, "ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en ole nähnyt yhtään kylää."
"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä", vastasi Bwana. "Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata alkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä."
Bwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä käsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei tarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen tietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.
"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni", sanoi hän, "ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka safariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui ja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja niin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta olemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet täällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun viimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna lähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin aseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja ratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut — kuuleehan teistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva — ja olisin hyvin mielissäni, jos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman viikon."
"Tietysti", vastasi Bwana. "Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni leirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne."
He saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My
Dearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.
"Tämä on herra Hanson", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli hänelle maininnut. "Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä viidakossa."
My Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan jokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen johtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden naisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen hänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois kirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti hämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.
Molempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.
"Omituista", sanoi hän, "mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen joskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan mahdotonta", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
Hanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi uutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia, joten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse kävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä tietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen ujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä huomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa esiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti pitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa, kaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä harrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa. Niinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja meni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa, joka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi kerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti anteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita tuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä siirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.
Mutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit kukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se äärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen välissä suuren kuun alla — mustatukkainen, päivettynyt Miriam?
Hanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä lepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa kärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut viettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli jakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi miehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja lupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa onnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen pohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin tuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan länteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen suuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan täydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.
Isännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen pohjoista kohti, — länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat karanneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen pohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen seuralaistensa lukumäärän supistuneen.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta unta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa Morison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.
Ison kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja odottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt ennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi toisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen ponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.
Verkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja loikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja kohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin hirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti asentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina nousemaan nopeasti pystyyn.
Taaskin hirnahti poni — tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen ruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt aitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä hevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan pensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.
Tyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua ratsua kintereillään.
Miriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti omituisesti.
"En voinut nukkua", selitti hän, "ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan, kun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte tulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua. Tulkaa pois!"
Miriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.
"Lähdetään vain", sanoi hän.
Hanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan portista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.
"Kah, täällähän on kauppiaan poni", virkkoi Baynes.
"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona", sanoi Miriam.
"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?" huomautti jalosukuinen Morison. "Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen leiriinsä."
Ikäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona. Morisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä vaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt sitä huomanneen.
Hetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat verkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa pään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen leijonan karjahdus oli kuulunut.
"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?" ehdotti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tainnut sitä kuulla?"
"Kyllä minä kuulin", nauroi Miriam. "Mutta pistäytykäämme sen luo vieraskäynnille."
Morison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä epäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle nälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on epävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa kohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.
Peto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi Morisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti. Leijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha. Kahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää ollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä, jolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli juosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain raadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.
Se vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se olisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää tyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä jos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa niiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja viisas.
Syvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että Numan tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti päätänsä ja kuunteli.
"Tulkaa", sanoi Miriam, "ratsastakaamme perätysten, — metsä on yöllä ihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen lävitse. — Ei ole tarvis pelätä leijonaa", lisäsi hän sitten, havaitessaan miehen hieman epäröivän.
"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen vuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua ihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin pysyy poissa ihmisten ulottuvilta."
"Oh, en minä leijonia pelkää", vastasi Morison. "Ajattelinhan vain, kuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen, risuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta varten raivatulta."
"Kävelkäämme sitten", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.
"Ei, ei!" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta ehdotuksesta. "Ratsastakaamme", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan pimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli Numa, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.
Ulkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi häipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä maatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli todennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he eivät olleet vilkaisseet taaksensa.
Nyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet viidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö. Hänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että hän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä vastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian omaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi varansa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui tietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta tapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten kiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan neekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli huvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu olisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat joutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.
Tapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet rientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen poissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat istuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman ympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi heidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää yksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen henkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan nälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä palavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.
Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän peräänsä.
Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi, uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä vuorokautta eteenpäin.
Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen, istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään. Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu, kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus — oliko se käsky? — ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.
Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.
Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.
"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme lähteneet."
"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."
"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista — sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat, joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, — mikään ihmisten säätämä laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, — etkö sinä uhraa minulle mitään?"
"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun pääsemme Lontooseen?"
"Sen vannon!" huudahti Baynes.
"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.
Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua, sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain tarmangani naaraineen.
Ja silloin Numa hyökkäsi.
Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät enää totelleet hänen tahtoansa — ne antoivat perään suuremmalle voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.
Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi tyynenä — tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa, sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.
Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa. Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä kuitenkin — ainakin tyttöä kohtaan.
Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.
Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.
Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut, että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin ilmestyi toinen poni — ilman ratsastajaa.
Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut. Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin leijonalta, — kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.
Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen äänekkäästi tytölle.
"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"
"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."
Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme ratsastivat ääneti maatilalle päin.