YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Korak muistelee
Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan — hän ei käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin tapaista — hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi, voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa. Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä. Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä kauan uinuneita muistoja.
Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan; mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin viidakkoon.
Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.
Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi. Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.
"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes, tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä työkammiooni."
Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois. Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati silmänräpäyksessä tottelemaan.
"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?" kysyi hän.
"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä, kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia, ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, — se ei kävisi päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa lapaan, niin että se kellistyi."
Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.
"Mitä se on, Hanson?" kysyi Bwana. "Te aioitte kai vielä sanoa jotakin?"
"Niin, nähkääs", rohkaistui Hanson lausumaan. "Kun olen käynyt täällä useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja, suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä karkaamaan kanssansa."
Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.
"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet pohjoiseen päin karavaaniteille."
Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän vilkaisi kauppiaaseen.
"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, — sanoitteko lähtevänne huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette pitänyt Miriamia silmällä."
Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen varsin levottomana.
"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan. Hyvää yötä, Baynes."
Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan — hän olikin jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain matkalle.
Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se oli hänen sukuperänsä.
Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä. Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta englantilaista kohtaan.
Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä. Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.
"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä", jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois; mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."
Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.
"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen hän saa kokea, kun tulee kotiin."
"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa, niin kääntykäähän puoleeni."
"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan; "mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"
"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän rakastaa teitä, tulee hän kyllä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."
"Eipä tavoittaisikaan — ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle. Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset, — siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti, kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."
"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla", huomautti Baynes.
"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan — varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne rannikkoa kohti matkatessamme."
Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.
Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.
Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt, mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.
Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.
Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.
Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin, koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.
Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.
Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.
Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut? Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla kohdalla.
Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli — kuin naarastiikeri konsaan — valppaana, valmiina. Pensaiden taakse kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse. Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu. Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja hävisi pian näkyvistä.
Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi. Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta, kuten hän oli aavistanutkin.
"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule yksin!"
Siinä oli vähän enemmänkin — sanoja, jotka saivat hänen sydämensä sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.