KAHDESKYMMENES LUKU
Karkaaminen
Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.
Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan olevia.
Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli. Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.
Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme sulkea pois kiusalliset mielikuvat.
Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin. Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä. Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran hyvästi.
"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin, kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta tyttö oli lähtenyt — vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa — hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa — nähnyt toisen miehen syleilyssä! Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä, oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani — villi, sivistymätön raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta; mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi, millainen hän oli ennen ollut — tosin ei osattomampi sivistyksen silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.
Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta? Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista! Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä. Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä hänellä oli tytölle tarjottavana?
Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu, jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko, että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän kuolisikin.
Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä, että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut häntä varten — alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut Korakia varten; mutta Korak oli yhä hänen. Jollei hän voinut saada Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä, vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!
Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut, että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.
Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä; mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse vielä olleet näkyvissä.
Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä, mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen, tekivät.
Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.
Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies, joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa, palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli venähti jälleen virnistykseen.
Hanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle. Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän peräytyi säpsähtäen.
"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."
Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan kasvoilla.
"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."
"Loukkautuiko hän pahasti?" kysyi Miriam.
"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa ratsastusta."
"Niin", myönsi tyttö.
Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä astumaan satulasta maahan.
"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi hän.
"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä", huomautti Miriam.
"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä ennenkuin vasta huomenna."
Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista. Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.
Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus, jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.
Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.
"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."
"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."
Hanson nauroi.
"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä itseä tavoittaisikaan."
Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon — ja Hanson oli tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, — kun sen reitti yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?
Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä. Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä varustuksella ympäröidyn leirin.
"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia, joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia. Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä olevaa ainoata telttaa.
"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä. Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.
"Missä on herra Baynes?" kysyi neitonen.
"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe; näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.
Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti. Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi. Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.
Tänään vain ei olisi mitään Bwanaa häntä pelastamassa.