YHDESKOLMATTA LUKU
Vihaa ja rakkautta
Neekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten hänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun juurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus takaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun oksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle, mennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut huomannut.
Peto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti unettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat ponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin palveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen luonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin tahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä neekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, — pelko oli ainoa side, joka piti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja epämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin. Auringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri astui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin. Alkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia, joita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika tulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan edessä.
Parin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka leikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä välähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti reisiinsä.
Neekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse sanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet poikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen palveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen teoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä he kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.
Ja kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista teoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin suunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet kuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten rupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt ison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea kiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi, että hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja vienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli jätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja rangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä, nauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen vinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.
Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti. Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin, mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus hälytti Baynesin.
Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt "Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan? Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan — sen maailman, joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.
Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla, mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.
"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä.
Tunnetko reitin pohjoiseen?"
Esimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,
Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän neekerin kuvitteluista.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä "pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.
Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.
"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?" kysyi hän neekeriltä.
"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka vieressä iso afi virtaa kauas päivänlaskua kohti."
"Voitko opastaa minut sinne?" kysyi Baynes.
Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista safaria.
"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Kyllä, herra", vakuutti musta.
Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin" suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, — siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi välttää isäntänsä kynsiin joutumista.
"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista", sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan lähtemään länteen päin."
Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä tunteneet — oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä, joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.
Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia, kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta, oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.
Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet. Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia — synkkiä, verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön tuloa.
Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen
Miriaminsa saapumista — Miriamin, joka ei koskaan tullut.
Mutta sensijaan tuli toinen — kookas, leveäharteinen, khakipukuinen mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat, synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme — niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä haihduttaa.
Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä, jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä, viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun taakkaa.
Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi, ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä, joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.
Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.
Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin — syntyperältään ja asemaltaan ylhäisiin naisiin — ja melkein kummastui huomatessaan, että nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin, nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa rumuudessaan.
Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi. Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo — vimmattu viha, joka pakotti hänet rientämään kostontyöhön.
Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui uupumuksesta.
Kosto kannusti hänen voimiaan — kosto ja se tunne, että hän kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen — mutta ei kosto!" Se ajatus karkaisi häntä.
Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.
Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin kehitysmahdollisuuksiin.
Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen "Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään, kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.
Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.
Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista, sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa toisi Miriamin tullessaan takaisin.