KAHDESKOLMATTA LUKU
Pako leiristä
Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään. Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään, joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä villissä maailmassa.
Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät sen kotelosta.
Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi Miriam — äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta — vetäytymästä poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa vasten ja veti liipaisimesta.
Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä miestä vasten naamaa.
Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.
Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä mahdottomat.
Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja My Dearin "kotilieden" ääreen.
Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti, josta vastikään oli päässyt karkaamaan.
Hän otaksui Malbinin kuolleen — niin hirvittävän iskun hän oli miehelle antanut — ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.
Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.
Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.
Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita, vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin, jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu pätkä — ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän oli ollut monta monituista vuotta sitten.
Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet siitä kertoivat?
Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut. Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.
Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi. Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään. Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä, raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen, oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.
Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut, ja joen yli hänen täytyi päästä.
Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta. Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi työntää jonkun veneistä vesille.
Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli, jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan, kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa oli useita muita neekereitä.
Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.
Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan, hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa melkein varmasta onnistumisesta, — ennemmin tai myöhemmin saapuisi tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli. Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.
Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin, ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.
Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä, kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan olentoon ja laukaisi.
Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin — mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt puun peittävien lehvien suojaan.
Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille; mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate. Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.
Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne olivat autioita, — hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. —
Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin khakivaatteisiin puettu mies — likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi, kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi. Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.
"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.
Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes — nirso, hienon hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.
Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu. Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa — ja muutos oli tapahtunut.
Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.
Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa. Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin, mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui. Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle leveän afin lähistölle — aukeamalle jolla kerran oli ollut kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan.
Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään. Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa, kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti toverinsa.
"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.
Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä riemuhuudahdusta.
Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen. Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta. Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja huomauttavan siitä seuralaisilleen.
Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi miestä — siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia, vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi, kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, — ja sittenkin se oli totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.
Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen. Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana. Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan haastelumatkan päähän rannasta.
"Mitä haluatte?" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.
Hänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.
"Te kirottu lurjus!" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten melkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.
Kuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti rintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten kasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin. Hetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen pohjalle.
Musta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän pelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain haavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla. Senvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli alkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän kuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka lojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti Baynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti hänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä tiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta toinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä kuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa puhki.
Baynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen kohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen painautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti haavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa, eikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti kierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa kohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.
Malbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä väistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa rannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa kosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho nytkähti toisen luodin sattumisesta.
Mutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja luoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen laukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja Malbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo kaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa kaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen taakse.