KOLMASKOLMATTA LUKU
Neidon tähden
Miriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä valkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa ympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta raskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella heitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka tuijotti häneen burnuusinsa poimuista.
Hänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja kauhuissaan. Se oli sheikki!
Heti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko. Hän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja tuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että sheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet häntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen piirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.
"Olet siis palannut kansasi luo, häh?" ärjäisi sheikki. "Tullut anomaan ruokaa ja suojelusta, häh?"
"Päästäkää minut menemään", huudahti tyttö. "En pyydä mitään muuta kuin että pääsen takaisin suuren Bwanan luo."
"Suuren Bwanan?" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi tulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan, jota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. "Haluaisit palata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti, kun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua noutamaan — suuri Bwanako?"
"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen toverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä", vastasi Miriam.
Sheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle ja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet joukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien viidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen kummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän tunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi miestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli suuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon laihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi takaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui, että joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki ehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä vastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin mukaansa läksi etelään päin.
Yksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin, joka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan, eivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat vain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli Baynes nähnyt kylään saavuttuansa.
Sheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta, jolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin epätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli kiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä — valkoihoiseen naiseen Afrikan sydämessä, — ja vanha arabialainen oli kätkenyt miehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin mielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen sormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli vähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti kolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin rajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut anastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä suuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut hänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi pieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja rääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän uudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen, kuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä navakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan olisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa hänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä, joilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen seuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle myötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.
Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.
Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen, huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet entisiltä vuosilta.
Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.
Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta muistanutkaan.
Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli. Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä. Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia. Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon uljas Adonis.
Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo medaljonki?… Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä kätkettynä?
Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään. Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.
Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin, nuoren arabialaisen, silmiin.
"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa sinua lapsena — hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"
Miriam vetäysi hänestä poispäin.
"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en petä sinua. Salli minun nähdä kuva."
Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen, jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen arabialaiselle.
Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän nyökkäsi hitaasti.
"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"
"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."
Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän, erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret. Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta. Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.
"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.
"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."
Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi toiselle polvelleen tytön eteen.
Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi mitään toivoa.
"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä — niin minäkin. Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki. Tahdotko tulla?"
Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam ponnisteli irroittautuakseen.
"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen, ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."
Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et. Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja…"
"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.
Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen burnuusinsa poveen.
"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.
Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki, jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa laukassa, erämaan poika laukaisi kerran — kahdesti; ja molemmat vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän hävisi viidakon verhoon.
Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden luona.
"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna se heti minulle!"
"Hän otti sen", vastasi Miriam apeasti.
"Mitä se esitti?" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön hiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. "Mitä se esitti?"
"Minua", sanoi Miriam, "siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä sieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, — kuvan takana oli vanhasta sanomalehdestä leikattu palanen."
Sheikki kalpeni raivosta.
"Mitä siihen oli painettu?" kysyi hän niin matalalla äänellä, että tyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.
"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa."
Sheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt
Miriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään
varoittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin
Mabunua ja häntä itseänsä.
Ja karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella pohjoista kohti.
* * * * *
Kun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen ruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen pohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.
Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli, miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti. Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset, jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa alaspäin — yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. — Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä hellävaroen, — verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä, voidakseen hankkia itselleen ravintoa.
Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi, kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa, paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten — raakojen, mitä alhaisimpien villien — käsiin. Baynes kätki kasvot kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja saman tytön hän oli tahtonut turmella!
Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen. Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti. Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.
Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää, jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia. Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.
Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä, hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona — nyt arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.
Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.
Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle, tai muutoin se olisi myöhäistä.
Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään. Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm", ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."
Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon, lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.
"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli putoamaisillaan takaisin virtaan — siellä odottavan hirvittävän kuoleman kitaan.
Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti; mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan uhkaavalle kuolemalle.
Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.