NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tantorin kosto
Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista — tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin konsaan.
Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä, kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata. Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi, eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen hän nousi suureen puuhun virran rannalle — samaan, josta oli iltapäivällä harjoittanut kalastustansa — ja oli pian sikeässä unessa. Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.
Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla viidakkoväen haukkumanimillä.
Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"
Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"
"Miksi minua sitten luulitte?" kysyi Korak.
"Gorillaksi", vastasi Baynes rehellisesti.
Korak nauroi.
"Ken te olette?" toisti hän.
"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Minua nimitetään Tappajaksi", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle nimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti katseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen olennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: "Tehän olette sama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän puolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne."
"Niin", myönsi Baynes.
"Mitä te täällä teette?"
"Tyttö varastettiin — minä koetan häntä pelastaa."
"Varastettiin!" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. "Kuka hänet varasti?"
"Ruotsalainen kauppias Hanson", vastasi Baynes.
"Missä hän on?"
Baynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän saapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen harmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen mukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti hänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.
"Minä menen ruotsalaisen leiriin", selitti hän. "Tuon tytön teille takaisin tänne."
"Minä lähden sitten myöskin", väitti Baynes. "Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni."
Korak kävi yrmeän näköiseksi.
"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa", sanoi hän.
"Yksinäni ehdin nopeammin."
"Menkää sitten", vastasi Baynes; "mutta minä tulen perästä. Se on minun oikeuteni ja velvollisuuteni."
"Kuten tahdotte", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies halusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin halu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt. Jos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa suojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista seuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen neuvon hän antoi vakavasti.
Niin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja vaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja haavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä vastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään iltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin, pakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän hevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon suojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen arabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut niiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle etelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi pikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen jumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.
Kun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi Baynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet taas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä kertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun hän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa tilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi — mikäli heikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä turvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle, karautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.
Hänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään ymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina. Heidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään kyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän kärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden miehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin. He ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen lautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä kääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin takaa-ajoa.
Kun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin, joutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä kävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli Hanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein oli.
Kuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja — melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi pois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta kaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi metsään.
Vihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne kaipasivat — urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi Korak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna ja vaaputellen isoja korviansa.
"Nopeasti, Tantor!" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet päälaellensa. "Riennä!" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi nuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla kantapäillänsä.
Korak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen partaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla Korak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa ajoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor vakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen kimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui matelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan jalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla, turvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.
Sitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä, keinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja puita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja turvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat elefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla ruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai pysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja Korak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään porttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?
Apinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle orjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen läpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä kyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin lähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne hypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor aikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä ahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle pystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi olivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.
Malbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla. Hänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän oli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan miestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi teltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen eteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan kiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun näki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja avuttomaksi.
Norsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta. Malbin vapisi ja voihki… Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen täytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin, pieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.
Sitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti tunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja paviaanien kanssa, — viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli vapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven karvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.
Malbin lyyhistyi vielä alemmaksi.
"Missä on tyttö?" kysyi Korak englanninkielellä.
"Mikä tyttö?" sanoi Malbin. "Ei täällä ole mitään tyttöä — ainoastaan neekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?"
"Minä tarkoitan valkoista tyttöä", vastasi Korak. "Älä valehtele minulle, — sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla. Missä hän on?"
"En minä häntä viekoitellut", huudahti Malbin. "Eräs englantilainen
palkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan
Lontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli
Baynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on."
"Tulen juuri hänen luotansa", selitti Korak. "Hän lähetti minut tänne. Tyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä hän on?" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.
Malbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.
"Minä kerron sinulle!" huudahti hän. "Älä tee minulle pahaa, niin kerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta Baynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota — oli luvannut naida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän myöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet takaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen onnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä ruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties miksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut pois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui minua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, — sitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti."
"Eikö hän ole sheikin tytär?" kysyi Korak.
"Ei ole", vastasi Malbin.
"Kuka hän sitten on?"
Tässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi käyttää hyväkseen tietojansa — ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat. Hän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin apinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.
"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle", sanoi hän, "jos lupaat säästää henkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä koskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan ilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä."
"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut", sanoi Korak. "Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan sinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö, hänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta ostaa."
Tappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla "ostaa" eivät olleet Malbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi tuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen, ennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja veisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka kohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä tarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.
Korak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut siellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä Malbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole tarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä keltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi käärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä syvemmälle riippumattoonsa.
Herkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen Malbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän äännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut miehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor, elefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista kasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi huikeasti Korakille. "Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut."
Korak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun kärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto, suojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen eteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor pyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi hänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla torahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin varmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja survotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin korkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli suojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.
Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista — päinvastoin vihasi, mutta olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon luottanut.
Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti niskaansa.
Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat" nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.