VIIDESKOLMATTA LUKU
Sheikin kylässä
Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt. Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.
"Kuka olet?" kysyi hän ranskaksi.
"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta", vastasi hänen vankinsa.
Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.
"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?" murisi hän.
"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."
"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.
Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat, sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä, oli Miriam.
"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.
"Morison!" huudahti hän.
"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta tyttäreni?"
"Tyttärenne?" huudahti Baynes ihmeissään. "Onko hän teidän tyttärenne?"
"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen, mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."
Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä "tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista, yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.
"No?" kysyi sheikki.
"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi — minä ajattelin jotakin muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena minua pidätte?"
Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; — ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin. Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista. Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle. Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä — hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia oli kohdeltava.
Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja, mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin, varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle, joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi, että he lähettäisivät lunnaat, — hän maksaisi kernaasti koko summan, johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta. Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen avukseen.
Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, — se oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!
Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa. Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta, joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt ansaitakseni…" Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän, Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.
Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli luultavasti arabiaa, — hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta äänensävy oli Miriamin.
Hän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he yhdessä karata — mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi karata. Siitä oli saatava varma selvyys.
Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista
kansallishymniä God Save the King, My Dearin säestäessä pianolla.
Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli
Miriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.
"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta kurjempi."
Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ. Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.
* * * * *
Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen sisäpuolelle.
Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui — varjona varjojen lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: God Save the King. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa. Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni — Miriamin ääni, — ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä kohden.
Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, — hän oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään valoon.
"Miriam!" huusi hän. "Tule tänne."
Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla, tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta jälkimäisen äiti oli ollut orjatar — neekerinainen länsirannikolta. Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun Miriam astui sisälle.
Sheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:
"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut sinut veljelleni Ali ben Kadinille."
Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.
"Tule!" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.
Heidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. "Kun lähetän tytön muutaman kuukauden perästä pohjoiseen", jupisi hän itsekseen, "niin tietävät, mikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta."
Ali ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan. Hirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun Miriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän, hyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam riuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen onnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä, jonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen vastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa hän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä tylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää murhenäytelmää.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren ruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet eläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän karkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle. Siinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta, valkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.
Baynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi kernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa aseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän olkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti toisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai lyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui kivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään yli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui neekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli kuullut hätääntyneen Miriamin äänen.
Mutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan leopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja, varjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri raahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi kuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja voimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.
Miriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui sisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen nähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.
"Korak!" huudahti hän.
"Miriam!" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään kummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä karkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä, mutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset syöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet kirkuen kylälle.
Tappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran upposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen — ja Ali ben Kadin virui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja samalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.
"Morison!" huudahti tyttö.
Korak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin syliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta, kun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo hänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla, ja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.
Ulkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman hälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti. Silmänräpäystäkään ei saanut hukata.
"Nopeasti!" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin tajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.
"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.
Sen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon."
"Entä sinä, Korak?" kysyi Miriam.
"Minä jään", vastasi apinamies. "Minulla on asiaa sheikille."
Miriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin hartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.
"Juoskaa nyt minkä jaksatte", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja pidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.
Apinamies taisteli hyvin — paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima oli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi — aikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui monilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin hänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.
Vanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä kyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja vihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin. Ali ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan hän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa. Mutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta kerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä mitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.
Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti äänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun toitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä hiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui hänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista neekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan heistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.
Viidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se lähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se puski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja myötäsi vain hiukan.
Sheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi erään apurinsa puoleen.
"Polttakaa hänet heti", komensi hän. "Polttopaalu on jo pystyssä."
Vartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle paikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei ollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa niskoittelevia orjia piestäviksi — usein siihen asti, kunnes kuolema lopetti heidän tuskansa.
Siihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen ympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta näkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin kekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.
Vielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean kutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin toitotus.
Vanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja ihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun pidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille mahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi kuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja suoraan vahvaa estettä vasten.
Vaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi sisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin, mutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä. Liekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä takaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän heitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän keskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja vasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin avuksi.
Huudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan kivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun ympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit kärvensivät sen herkkätuntoista — paksuudestaankin huolimatta herkkätuntoista — nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä pelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä rutistaa apinamiehen hengiltä.
Nostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen juoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä hyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti aseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor hänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet jättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä tiellemme sattuneen muurahaisen.
Ja kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon pimentoon.