KUUDES LUKU
Viidakon opetuksia
Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo, kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.
Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.
Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa — siunattua aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti Akutin hereille.
"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet peittivät.
Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.
"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti, sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä — suolansekaista, pahalta haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi seebralauma laukaten paikalta.
Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään. Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli heidän yhteinen perintönsä, — isojen apinain kielellä.
"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."
"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään. Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät, tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."
"Etkä keksinyt — mitään?" kysäisi poika nauraen.
"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut osoitti kädellään.
"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."
"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää — näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen huojutusta — huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"
Poika jännitti silmiänsä — ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat vanhemmiltaan ylimalkaan perivät — ja viimein hän päästi havainnostaan innostuneena pienen huudahduksen.
"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"
"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa, ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä. Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita. Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan. Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule, kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan, kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.
Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää. Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen. Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli, ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa. Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta — kaameaa tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi — varovaiseksi, valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan metsäeläimeksi.
Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa — hänen äitinsä oli ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta. Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle, ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse otti turvansa läheiseen puuhun.
Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä. Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.
"Puuhun!" huusi Akut.
Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen lanteitaan — juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.
Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja kiusoitellut viidakon isoja kissoja.
Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän huolimattomuudesta.
"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan, olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.
"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta", vastasi poika.
Akut näytti nolostuneelta.
"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa. Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi unohdamme ja sitten…" Apina matki hampaillaan isojen leukojen jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."
Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut. Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä jokainen eroon vivahtava ehdotus.
Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet pojalle — niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi, että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.
Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.
Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan, rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää. Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin, kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.
Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla. Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta? Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin? Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti. Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta, pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan. Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.
Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä — että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli — kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, — ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa, joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen etsinnän metsässä.
Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille, jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, — poika ajatteli jo hampaitaan, taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.
Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen, vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä väijyvien vaarojen mahdollisuutta, — hänen kokemuksensa naarasleijonan kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään. Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan, kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.
Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi, haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, — olihan hän monet kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.
Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista, että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä, ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.