VIIDES LUKU
Pikku Miriam
Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.
Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko, jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti vartioituina.
Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman, näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.
Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen. Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli vangittujen joukossa.
Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä. Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa. Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän posken koskettavan omaansa — sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.
Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen. Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä. Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina kävivät ne kookkaammiksi. — Jacot tunsi heidät heti. He olivat ratsumiehiä — erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.
Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan, valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen eteensä.
"Sheikki Amor ben Khadur", ilmoitti kersantti esittelyksi.
Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä, ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen ulkomuodostansa.
"Mitä haluatte?" kysyi hän tutkivasti.
Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani", sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."
Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet vapaaksi."
"Ja ellei hän ole viaton?" kysyi arabialainen.
"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."
Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen — kaikki oli hyvää ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken. Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden ojennettuna.
"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin voisi karata tänä yönä", sanoi hän.
"Häh?"
Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten. Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.
"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta, että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu leirin piiriin."
Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin silmien kohdalle.
"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä", virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte, ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."
"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.
Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista. Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on historiallinen tosiasia — voitte sen todeta, jos haluatte. Hän kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen kylmäverisyydellä. —
Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.
Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät koettamaan onneansa — ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.
Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan. Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku arabialaisluopioita ja neekeriorjia — hurja, hillitön, verta ja murhaa kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet — nämä kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven Malbin, — sillä te tapaatte heidät myöhemmin.
Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa" selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.
Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni kymmenvuotias tyttö — mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka. Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa, jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.
Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti, miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.
Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina — milloin hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea. Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua. Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa — pienen kylän ympärillä olevaa julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä alati pelottavan isän pateille.
Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän. Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten. Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään törröttävän keltaisen torahampaan.
Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.
Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras rakkaudenkaipuunsa.
Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen korvaan.
"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki, rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat metsästäjät tänne el adrean ruumiin. El adrea oli aivan kuollut. Ei se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta maata. El adrea on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun se tuotiin kylään, mutta el adrea ei välittänyt. Se ei tuntenut iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"
Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin, saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden Miriam vain kuunteli hiljaa.
Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista — valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät, kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa neuvottelemaan sheikin kanssa.
Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!
Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn siihen.
"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.
Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."
Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä, palaten heti omaan leiriinsä.
Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.
"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"
Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti toiselle.
"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan sitten vaatinut luvattua palkintoa."
"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia", vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."
"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa", jatkoi Jönsson.
Malbin kohautti olkapäitänsä.
"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."
"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.
Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.
Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä hetkellä tahansa. Asestetut askarit kuljeskelivat safarin ja arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut, mitä valkoiset isännät odottivat.
Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Mbida", kuului vastaus.
Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla. Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä saaliistahan he olivat maksaneet!
Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.
"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti. Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla makaava oli peitetty vaatekappaleella.
"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista — varsinkin kun olemme kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"
"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä", mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen paareilta.
Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin, kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään virui — Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.
Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.