NELJÄS LUKU
Salaperäinen tapaus
Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.
Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta, ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.
Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa eikä apinaa — ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.
Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.
Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, — eivätkä laivassa olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin. Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon hänelle kovin vastenmieliseksi.
Hyttinsä ulkopuolella — eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen sisällä puuhaili — oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä. Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi. Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis sitä udellutkaan — hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.
Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.
Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.
Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.
"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?" kysyi poika.
"Emanuelin pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies. "Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.
Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.
Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan, kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä, joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja illallisen.
Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.
Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui, näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, — kohtalo amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.
Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan. Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui jotakin — liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.
Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti — taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa; hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin. Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän teräksiset lihakset.
Hän tunsi toiset kädet kurkussaan — karkeat, karvaiset kädet, jotka takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta Condon ei sitä tiennyt, — hän oli kuollut.
Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli. Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, — hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin, aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!
Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä! Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut, että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta mistään hän ei voinut löytää rahojansa.
Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä? Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika — säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika — joka teki lapsuuden vähäisessä kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen, kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.
Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia. Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun oksalta.
Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä — ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!
Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella, milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen, joka oli viemässä hänet maihin.
Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet, talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.
Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi, että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti asiasta vieraskodin omistajalle herr Skopfille, joka heti riensi toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä. Herr Skopf on raskas mies — ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.
Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.
Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas seinästä, — miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.
Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen — potilas, joka oli täytynyt kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa — ja kaunis nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta, ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun safarin saattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas, jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä, oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä. Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus — koko jutussa oli jotakin kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus — ja epäilemättä on vieläkin.