KOLMAS LUKU
Ystävykset
Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas, leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.
Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.
Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi, sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä, joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla tavalla.
Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.
"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."
Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän kasvullisuuden ummehtunutta hajua — joka on suitsutusta ja myrrhaa viidakossa syntyneelle, — havaita suurten petoeläinten äänettömän hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva — suloiset naisen kasvot, vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti jättiläisolkapäitänsä.
"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata, niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä — minun ei sovi siellä."
Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.
"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan."
Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa päin.
"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.
"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen kieltänsä?"
Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman elämänsä — syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä, tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti yhden asian — pääasian, — nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.
Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen — saamatta rangaistusta, jolla häntä oli uhattu, — kertoi John Clayton vaimolleen illan tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle periytynyt.
Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan lupasi miettiä asiaa.
Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa valvonnan — opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle — ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta. Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään, näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä takaisin vuoteelle.
"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."
Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät. Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia, ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.
Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä; ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon, kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.
Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle eläimelle ymmärrettäviksi — huomasi, että poika todella oli oppinut monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.
Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.
Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.
Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.
Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi. Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.
Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta. Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka — siitä puuttui hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta, sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.
Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä. Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut poissa lomalla.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään iltapäivällä.
Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle. Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.
"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi menetän."
Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman lyhyen tunnin eteenpäin.
Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin. Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.
Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.
"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."
Poika nauroi.
"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken sen tehdä."
Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin — minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."
Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.
"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle kuinka voit sen nopeasti sitoa."
Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen ranteensa ympäri ja veti solmuun.
Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut. Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut — se piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.
Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten uhrinsa kasvoja.
"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki. Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle, sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne, näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus pojan kaulassa tiukkeni.
Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika. Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti, huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä. Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, — köysi piti, mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.
Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.
Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen kurkkuansa — mies rynnisteli turhaan — ja kun pedon leuat painuivat yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun, jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.
Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita, että toinen heistä oli apina.