TOINEN LUKU
Opettaja oppilaan käsissä
Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.
"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa, missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."
Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.
"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.
"Minä… hm… yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta… hm… poikanne on aika jäntevä niin nuoreksi."
"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.
"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin, selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."
Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti pojan äiti äänettömyyden.
"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän…" mutta rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi, kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa, kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.
Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.
"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen häntä kummallekin poskelle.
"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä, syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti — salli minun mennä!"
Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack", sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."
"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai… tai… sylivauvaksi. Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas, harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"
"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.
"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.
"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.
Poika nyökkäsi.
"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä; "tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas. Menkäämme kaikin, Jane — mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin, mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta, kääntyi hän puolisoaan kohti.
"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään, jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."
"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta", vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin — esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina — on varsin luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla, Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa, ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."
Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.
"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen, että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."
Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.
"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia katsomaan?"
"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.
"Entä sinä?"
"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että äitisi on sitä vastaan."
"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."
Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa miehekkäästä menettelystä.
"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä kertaa sitä saat."
"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt
Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.
Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta. Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen suunnittelemastaan seikkailusta.
"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.
"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.
"Minua kummastuttaa…" huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.
"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."
Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut. Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse. Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla rupatteluäänellä.
"Minä olen Wadsha — wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.
"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.
Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa. Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet, kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui, että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua. Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa — hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä — palkittiin ja hän kuuli astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään — hän ei voinut vastata muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä. Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea! Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan, jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"
Siellä oli yksi talon palvelijoista — herra Moore tunsi miehen äänen. Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, — hän oli huoneeseen astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.
Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.
Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli, henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit, innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti, arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen läheisyydestä.
Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle. Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä hiljaa puhutellessa.
Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä, äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja uhkaava murina.
Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle, huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.
Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi, jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja taisteluvalmiina.
Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä, sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien vastustajain asennosta.
Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.
Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.
Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille, suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.
"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta lapsenryöstöä.
Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.
"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta", olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa, — hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."
"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.
"Meni Ajaxia katsomaan."
Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan, että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia kohti.